Antonella Cilento – Lisario ja naisen ehtymättömän nautinnon arvoitus

 

Antonella Cilento – Lisario ja naisen ehtymättömän nautinnon arvoitus (Aporia)

*Teos saatu arvostelukappaleena 

Julkaisuvuosi: 2018

Sivuja: 236

Läpäiseekö Bechdelin testin: Ei

Ensimmäinen lause: 

"Seitsemän Piikin Kruunun Pyhälle Rouvalle, Tahrattomalle, Taivaaseenastuneelle Neitsyt Marialle"

-

Italian ulkoasiain ja kansainvälisen yhteistyön ministeriön käännöstuen avulla suomennetun Lisario ja naisen ehtymättömän nautinnon arvoitus -romaanin lukeminen on kuin kynttilän sytyttäminen pimeään. Italialaisen Antonella Cilenton (2018) teos luo nimittäin pilkahduksen valoa patriarkaatin painostavaan pimeyteen. Toivon liekki ei kuitenkaan syty modernissa #metoo-liikkeen ravistelemassa sivilisaatiossa, vaan kaukana barokin aikaisessa Napolissa. Ikivanhojen kivilinnojen seinät huokaavat ja murenevat, kun yhteiskunnalliset murrokset hyökyvät liekkimeren saattamana Euroopan yli. 

Vallankumouksen keskellä korkea-arvoisen komentajan tytär Lisario karkaa salaiseen luolaan kirjoittamaan viestejä Neitysyt Marialle. Lisarion on pysyteltävä piilossa, sillä kirjoittamisen taitava nainen oli vielä barokinkin aikoihin vaarassa päätyä roviolle. Pyhimykset eivät kuitenkaan kykene estämään Lisarion vanhempia naittamasta tytärtään "kuolaavan ja kihtisen vanhuksen" (Cilento 2018, 12) kanssa. Vailla suojelijaa tai itsemääräämisoikeutta Lisario pakenee pakkoavioliittoa ikuiseen uneen: 

"Tunnen vihan kasvavan sisälläni, nostan nyrkkini kohti Taivasta ja ilmoitan äänettömästi, että tästä lähtien kirjoitan ainoastaan Sinulle mitä tahdon ja mitä en tahdo. Ja koska kukaan ei kuule minua, nukun, nukun niin kuin silloin Kirurgin käsittelyn jälkeen. Nukun päiviä, viikkoja, kuukausia ja vuosia. Ristin sormeni, sylkäisen maahan ja vannon etten koskaan enää herää! 

Syteen tai saveen!

Hyvästi, Maailma, Hyvästi Napoli, Hyvästi Suloinen Rouva!

Lisario, joka kuolee 6. päivänä heinäkuuta Herran vuonna 1644"

(Cilento 2018, 13.)

Huutaminen, ravistelu, läimäyttely tai veitsellä raapiminenkaan eivät saa Lisariota heräämään. Vaikka Lisarion uinuminen vain jatkuu, väkivalta ei pääty. Viimeisenä keinona linnaan kutsutaan nuori Avicente Iguelmano, vastavalmistunut tohtori, joka ryhtyy suorittamaan Lisariolla vulgaareja kokeita. Suljettujen ovien takana ja paksujen tuffikiviseinien suojassa Avicente tutkii potilaansa brutaalein, kauhistuttavin keinoin. Julmien tutkimusten lomassa käy kuitenkin jotakin yllättävää: aivan vahingossa tohtori aiheuttaa Lisariolle nautintoa. 

Tekoa on vaikea toistaa, eikä mies pysty käsittämään potilaan vaihtelevia reaktioita. Naisesta satunnaisesti tihkuva hurmio puristaa tohtorin tukalaan tunnetilaan; tapaus tykyttää paineena niin housuissa kuin otsalohkossakin, sillä naisen ehtymättömässä nautinnossa on jotakin uhkaavaa. Harvat ja vaietut aikalaistutkimukset osoittavat naisesta tuntuvan nautinnon hetkellä siltä, "kuin sen suunnaton voima voisi sortaa palatseja alleen ja repiä puita juurilaan" (Cilento 2018, 61). Erään pakanallisen filosofin muistiinpanoista löytyy jopa huomautus, jonka mukaan tämä hurja vimma tulisi pitää aisoissa, sillä muuten mahti leimahtaisi ilmiliekkeihin ja johtaisi maailman sotiin ja onnettomuuksiin. Tohtori käsittää, että miehistä valtaa uhkaava naisen loppumaton energia on vangittava iäksi.

Vapaus kohoaa teoksen keskeisemmäksi teemaksi, vaikka itse tarina seuraakin Lisarion sulkemista sellistä toiseen. Minkäänlainen miehinen mahti tai karsinan rakentaminen ei nimittäin onnistu kahlitsemaan alkukantaista elinvoimaa, joka nautinnosta versoo. Teoksessa otetaan hienovaraisin elein kantaa myös niihin rakenteisiin, jotka miehet ovat rakentaneet oman nautinnonsa esteeksi. Tällaisista rajoituksista kärsii erityisesti Avicenten ystävä, ritari Sweerts, joka viettää elämänsä seuraten salaista rakkauttaan, taidemaalari Jacquesia. 

Tarinan aikana lukija kulkee hahmojen matkassa halki Euroopan. Myös maailmankausi vaihtuu, sillä vallankumouksen myötä uudet arvot rantautuvat varovaisin askelin Italiaan ja vähitellen muuallekin. Eriarvoistavia rakenteita vastaan kapinoivat kansalaiset muistuttavat kuitenkin ikiaikaisista valtasuhteista, joita ei heinäseipäitä heiluttamalla kukisteta. 

Ei siis ole ihme, että naisia tänäkin päivänä syyllistetään niin maailmanlaajuisista kuin yksilötasolla tapahtuvista raakamaisuuksista. Lukijaa saattaa huvittaa Avicenten kollegan näkemys naisten syyllisyydestä maailman tuhoon, mutta vielä 2020-luvullakin ihmisen syntistä käytöstä perustellaan raamatun Eevan lankeemuksella. Henkilökohtaisissa muistoissani elää hirvittävä yläasteen oppitunti, jonka aikana yhteiskuntaopin opettaja nimesi Afganistanin sodan syttymissyyksi paikallista kulttuuria loukkaavat amerikkalaisten naissotilaiden lyhyet shortsit ja pienet topit. 

Sekä fiktiiviset että todellisetkin tarkastelijat näin ollen tuntuvat pitävän naisia ihmislajin pahimpana uhkana. Esimerkiksi tästä syystä naisiin kohdistuu erityisen paljon väkivaltaa. Ilmiö on niin laaja, että ihmisoikeusjärjestö Amnesty käsittelee sitä maailmanlaajuisena ihmisoikeuongelmana. Vuosisatojen vieriessä naiset kokevat siis yhä samanlaista seksuaalista väkivaltaa, jota Lisario yrittää koko elämänsä ajan paeta. Myös ritari Sweertsin kaltaiset kulkijat käyvät edelleen pitkin maanteitä etsien suojaisaa linnaketta, jossa maskuliinisuuden ahtaat vaatimukset eivät rusentaisi heidän ihmisyyttään. 

Erityisen hienovireisesti ja ajattomasti Cilento tarkastelee sukupuolta ja siihen liitettyjä odotuksia. Miehet hallitsevat niin Napolia kuin kirjan sivujakin, sillä tarinaan ei mahdu yhtä ainoaa dialogia naisten kesken. Tai ainakaan sellaista keskustelua, jossa mies ei olisi jutustelun motiivi. Väkevä tyylikeino korostaa vallan epätasaista jakautumista, jossa naiset ja muunsukupuoliset ovat häviäjiä jo syntyessään. Paitsi nautinnon osalta.

Naiset, muunsukupuoliset ja seksuaalivähemmistöt ovat Cilenton romaanissa löytäneet seksuaalisuudesta voimavaran, josta useimmat miehet eivät tunnu saavan otetta – ainakaan perinteisin keinoin, eli miekkoja, nyrkkejä tai rahapusseja heiluttamalla. Tämä voimavara antaa monelle hahmolle uskoa elämään ja sen jatkuvuuteen. Vaikka katkerat miehet polttavat soihtuinensa kokonaisia linnoja, tulen keskellä syntyy uusia lapsia. 

Historiallisen romaanin tapahtumia on helppo ja hedelmällistä verrata nykypäivään, sillä omanakin aikanamme seksuaalisuutta pidetään erityisesti patriarkaattia murentavana uhkana – niinkuin asia taitaa ollakin. Cilenton Lisario on vavahduttava ja mieleenpainuva kertomus siitä, miksi kynttilän sytyttäminen sorron aikana on merkityksellistä. Ei siis liene sattumaa, että esimerkiksi vähemmistöjen asiaa ajavan Amnestyn tunnus on hämärässä pilkottava kynttilä. Vaikka liekin kajo on vain pieni ja lepattava, se luo lohtua ja toivoa tuntemattoman hämärän keskelle. 

Samanlaista arkaa unelmaa yhdenvertaisesta huomispäivästä edustaa kuninkaallisen palatsin näyttämölle asteleva mystinen Candela-laulaja, joka näyttää Avicenten silmiin omituisen tutulta. Mutta miten mies voi muistuttaa naista, sitä tohtori ei osaa selittää. 

-

"Oletteko tutkineet myös naisten häpyhermoja?"Avicente sai kysyttyä [- -]. "Mitä tiedätte... naisten nautinnosta?"

Töde hymyili huuletonta hymyään. "Kaiken, mitä aikuinen mies yleensäkin tietää, tohtori." Hän teki laajan eleen kohti salia. "Täältä minä en kuitenkaan ole löytänyt mitään nautintoon viittaavaa. Löydättekö te?" Hän osoitti sormellaan lasiastioita, joissa oli spriitä ja ihmisen osia. 

"Olette oikeassa, mutta..." Avicente jatkoi, "he nauttivat, ja minä en ymmärrä, miten se tapahtuu... he nauttivat ilman meitä..."

"Miksi te tuollaisella päätänne vaivaatte?"

"Siksi, että... he toiminnallaan ikään kuin varastavat meiltä jotakin."

"Nämä vuohetko?" Töde osoitti ruumiita. 

"Jos he pystyvät nauttimaan ilman meitä, pystyvät he mahdollisesti tekemään muutakin ilman meitä..." 

[- -]

"Olisimme lapsia synnyttävien ja kasvattavien naisten armoilla... Pian he pitelisivät kukkaronnyörejäkin hyppysissään ja hoitaisivat raha-asioita..."

Töde nauroi ja sanoi: "Katsokaa nyt ympärillenne, hyvä mies. Nämä naiset ovat kuolleita, eikä heillä elossa ollessaan ollut pienintäkään käskynvaltaa. Hourailette."

(Cilento 2018, 141-143.) 

-

- 

Cilento, Antonella (2018) Lisario ja naisen ehtymättömän nautinnon arvoitus ("Lisario o il piacere infinito delle donne"). Suom. Taru Nyström. Aporia: Helsinki. 

Kuvat: @chains_of_light

-

-

Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2023):

5. Kirjassa ollaan maan alla (Esimerkiksi kalmistossa)

15. Kirjan nimessä on ja-sana

20. Kirja kertoo naisesta, joka on matkalla

30. Kirja on ollut ehdokkaana kirjallisuuspalkinnon saajaksi (Lisario voitti Premio letterario Boccaccio -palkinnon ja oli myös ehdolla Strega-kirjallisuuspalkinnon saajaksi)

37. Kirja kertoo elämäntavasta, jota ei enää ole (Feodalismi) 

40. Kirjassa hylätään jotain (Esim. Lapsi)

42. Kirjan nimessä on ainakin kolme sanaa

 

Taina Latvala – Torinon enkeli

 

Taina Latvala – Torinon enkeli (Otava) 

Julkaisuvuosi: 2021 

Sivuja: 330

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä 

Ensimmäinen lause: 

"Minusta tuli äiti 24. joulukuuta 2019." 

- 

Helsinkiläisen Taina Latvalan (2021) Torinon enkeli -romaani on ilmestymisestään lähtien esiintynyt säännönmukaisesti kirjasomettajien jouluvinkkilistoilla. Teos onkin vahvasti sesonkisatu, sillä kerronnan elementit väliotsikoita myöten linkittyvät tiukasti raamatun tapahtumiin, mutta myös nykyajan jouluun. "Ja tapahtui niinä päivinä" -jakso aloittaa tarinan, jossa kuljetaan evankeliumien, korinttilaiskirjeiden ja aina ilmestyskirjankin läpi. Raamatun tapahtumien, enkelien ja demonien taistelun sekä hyvän ja pahan voiman kamppailun näyttämö sijoittuu kuitenkin Italian ja Suomen tuttuun lähimenneisyyteen. Pyhiä kirjoja tuntemattomalle lukijalle teoksesta löytyy siis myös runsain määrin kulttuurillista helpostilähestyttävää tarttumapintaa. 

Matka Suomesta Italiaan kestää vain sivunkäännön verran, sillä lyhyet luvut vuorottelevat melko säännönmukaisesti kahden kulttuurin ja elämäntilanteen välillä. Lakastunutta parisuhdettaan pakeneva päähenkilö matkaa joulun kynnyksellä kirjailijaresidenssiin Torinoon, jossa häntä odottavat lihaksikas vuokraisäntä Lorenzo sekä pieni tyttö valkoisissa vaatteissa. Kumpikin vieras on omiaan auttamaan päähenkilön ajatukset pois umpikujasta, sillä sekä uusi mies että äitiä etsivä lapsi tuovat kaivattua näkökulmaa keskushenkilön mietteisiin.

Vaikka kertomus sisältää runsaasti maagisen realismin elementtejä ja vauhdikkaitakin kohtauksia, rakentuu romaani ennen kaikkea pohdinnan ja etsimisen ainesosista. Punainen lanka, joka lahjanarun lailla sitoo tarinan eheäksi paketiksi, on vanhemmuus. Kertoja kokee maailman epäreiluna hyvän ja pahan taisteluareenana, jolla ihminen joko tietää haluavansa vanhemmaksi tai sitten ei. Limbomaiseen välitilaan putoavat ne harvat ja yksinäiset kulkijat, jotka eivät ole ihan varmoja. Nämä orvot vaeltajat ovat tuomittuja poukkoilemaan ihmissuhteiden, kulttuurien, todellisuuden ja unimaailman välillä, kunnes löytävät vastauksen. 

Latvalan teoksessa vastaus astelee näyttämölle valkoisissa vaatteissa ja pienissä ballerinoissa. Tarina ei kuitenkaan lopu tytön saapumiseen, sillä pian "hänen käsistään lähti ihoa kuin käärmeellä" (Latvala 2021, 285). Kertomus kumartaa varsin näyttävästi Stephen Kingin kauhuklassikoille, joiden intertekstuaalinen yhteys tarinaan on kouriintuntuva. Latvala leikittelee taitavasti myös muilla kirjallisilla viittauksilla, minkä lisäksi hän on onnistuneesti upottanut teokseen totuuden ja fiktion rajamaille sijoittuvia aineksia. Residenssivieraiden listaa selatessaan tai vuokraisäntä-Lorenzon romaania etsiskellessään lukija saattaa tuntea olonsa yhtä epäluuloiseksi ja harhaanjohdetuksi kuin päähenkilö Torinon sokkeloisilla kujilla. 

Mutkikkaiden vanhojen katujen vastapainoksi Latvala kirjoittaa erittäin suoraviivaisella tyylillä. Romaanin kerronta on yleisesti ottaen niin tasaista, että teos sujahtaa luontevasti lukuromaanien kategoriaan. Termillä tarkoitetaan helppolukuista proosaa, joka ei liiemmin leikittele sanataiteella tai yhteiskuntakriittisellä sanomalla. Toki Latvala tarjoaa lukijalle matkan niin Italiaan kuin autofiktiomaiseen maailmaankin, mutta kertomuksen pääasiallinen sävy on kepeähkö. Kyseessä voi olla taktinen ratkaisu, sillä useat rakastetut jouluelokuvat pelaavat samoilla ainesosilla. 

Oman kerroksensa kevyeen kerrontaan tuovat kuitenkin erilaiset tekstityypit. Latvala ripottelee sivuille esimerkiksi vieraskirjan merkintöjä, sitaatteja kuvitteellisesta tietokirjasta, raamatun jakeita ja some-viestejä. Paikoin teksti ajautuu myös kappaleettoman tajunnanvirran puolelle. Erilaiset kirjoitustyylit sekä tekstilajit istuvat hieman irrallisina tarinaan ja horjuttavat runsaudessaan Latvalan muuten eheää kerrontaa.

Harmistuin myös hieman kertomuksen kapeahkosta hahmokavalkadista. Perinteisen joulutarinan tapaan sadusta löytyvät esimerkiksi hyväntahtoinen mies, kiltti vanha naapurin rouva, kirkassilmäinen lapsi sekä epämiellyttävä entinen puoliso. Erityisesti päähenkilön aiemman kumppanin kuvaus vaikuttaa karkealta ja liioitellulta: pahansisuinen puoliso on korostetun paha suustaan, ja siksi vanhemmuuspohdinta uhkaa hukkua huonovointisen parisuhteen alle. Virkistävämpää olisi ehkä ollut lukea tasapainoisesta kumppanuudesta, jonka keskellä lapsenhankkimista voi pohdiskella turvallisesti. Latvalan asetelma antaa ymmärtää ristiriitaisten ajatusten olevan pääosin tulosta painostavasta parisuhteesta, vaikka vanhemmuuskysymykset saattavat tosiasiassa vaivata myös kukoistavassa elämäntilanteessa eläviä. 

Päätös vanhemmuudesta ja erityisesti äitiydestä on joka tapauksessa polttavan ajankohtainen puheenaihe. Vielä viime vuosinakin mediassa ja aina lainsäädännönkin tasolla on keskusteltu samanaikaisesti sekä synnyttämiseen pakottamisestä että lisääntymiskyvyttömyyden vaatimuksesta. Latvalan romaani ei ota oikeastaan lainkaan kantaa abortti- saatika translakikeskusteluun, mutta teos on silti erinomaista luettavaa median väkivaltaisten otsikoiden vastapainoksi. Torinon lumisilla kaduilla ehtii rauhassa viivähtää päähenkilön rinnalla pohtien ihmisen oikeutta omaan kehoonsa.

Vaikka Torinon enkeli ei ole ärhäkän yhteiskuntakriittinen tai muuten normeja ravisteleva teos, on se kuitenkin kaikessa kiiltokuvamaisuudessaankin ansainnut paikkansa pettämättömien joulutarinoiden joukossa. Kirja nimittäin tarjoaa kaiken sen, mitä lukija luultavasti odottaakin: elähdyttävän kuvauksen pyhäpäivän tapahtumista, hieman mystiikkaa ja ripauksen romantiikkaakin. Kauhukirjallisuuden hienovaraiset elementit lisäävät lukukokemukseen vivahteen, joka kutkuttelee syvällä ihon alla. Moniulotteinen romaani on myös oivallinen jouluherkku, sillä arvoituksellinen tarina jättää lukijalle runsaasti aukkoja täydennettäväksi. Kertomus kestää siis useita lukukertoja – vaikkapa joulusta toiseen. 

-

-

"Olisin halunnut sanoa hänelle, että rakastin häntä, että olin onnellinen kun olin löytänyt hänet, mutta en saanut sanoja suustani. Kai minä pelkäsin, että ne olisivat säikäyttäneet hänet pois. Toivoin, että hän tiesi muutenkin, mitä kaikkea sisälläni kannoin.

"Mamma", hän sanoi ja katsoi minua pimeässä. Sydämeni takoi hänen korvaansa vasten. Hänen äänensä oli pehmeä, niin kaunis ja lämmin, kun hän sanoi sen. En tiennyt, mitä olisin vastannut, mikä olisi oikea lause, ja niinpä minä sanoin vain "Si"." 

(Latvala 2021, 245.) 

-

 

-

Latvala, Taina (2021) Torinon enkeli. Otava: Helsinki. 

Kuvat: @chains_of_light 

-

Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2022): 

1. Kirjassa yhdistetään faktaa ja fiktiota (residenssiä tai Lorenzoa teoksineen ei ole olemassa, mutta esimerkiksi Taina Latvala -niminen hahmo vierailee tarinassa)

7. Kirja kertoo ystävyydestä

8. Kirjassa löydetään jotain kadotettua tai sellaiseksi luultua (Tyttö)

11. Kirjassa tapahtumia ei kerrota aikajärjestyksessä

16. Kirjan luvuilla on nimet

18. Kirjan on kirjoittanut toimittaja

20. Kirjan hahmoilla on yliluonnollisia kykyjä

22. Kirja sisältää tekstiviestejä, sähköposteja tai some-päivityksiä

29. Kirjassa kuvataan hyvää ja pahaa (Lorenzon tietokirja on nimeltään "Hyvän ja pahan voiman kaupunki")

30. Kirjassa muutetaan uuteen maahan (Hetkellisesti)

36. Kirjassa seurataan usean sukupolven elämää

38. Kirjassa toteutetaan unelma tai haave (Vaikkakin alitajuinen sellainen)

43. Kirja sopii ainakin kolmeen haastekohtaan

44. Kirjan nimessä on kaupungin nimi

46. Kirjan kannen pääväri on punainen tai kirjan nimessä on sana punainen (Kannen korostettuna elementtinä on punainen sateenvarjo, jolla ei tosiasiassa ole minkäänlaista virkaa tarinan motiivina)

Benjamin Mee – Koti eläintarhassa

 

Benjamin Mee – Koti eläintarhassa (Otava) 

Ilmestymisvuosi: 2009, alkuperäinen 2008

Sivuja: 297

Läpäiseekö Bechdelin testin: ei

Ensimmäinen lause: 

"Kello oli noin kuusi illalla lokakuun 20. päivänä vuonna 2006, kun äiti ja minä saavuimme ensimmäistä kertaa Dartmoor Wildlife Parkiin Devoniin eläintarhan uusina omistajina." 

- 

"Sometimes all you need is 20 seconds of insane courage. Just literally 20 seconds of just embarrassing bravery[.]"

(Benjamin Mee, We bought a Zoo, 2011) 

Olen törmännyt tähän lausahdukseen monesti viime vuosina, ja se on ajoittain innoittanut minua ylittämään itseni hankalissa tilanteissa. Olen myös lisännyt tämän inspiroivan sitaatin useisiin vaikuttamaan pyrkiviin Powerpoint-esityksiin, joten lukuisia kertoja olen tavannut viisauden alkuperää: Benjamin Mee, We bought a Zoo, 2011. Siksi erään kirjanvaihtohyllyn kohdalla seisahduin huomatessani kirjan kannessa tutun nimen. Arvoin hetken, antaisinko aikaani Getty Images -kuvilla kuorrutetulle romaanille, mutta päädyin lopulta tarjoamaan teokselle mahdollisuuden. 

Vaikka lähes jokaisen sivun tarpeettomien rönsyjen, turhien henkilöhahmojen, merkityksettömien tapahtumien selostusten ja kankean dialogin läpikäynti tosiaan tuntui todelliselta armon teolta, en kadu Meen romaaniin tarttumista. Viihdyin eläintarhan matkassa useina iltoina niinkin hyvin, etten malttanut laskea kirjaa käsistäni. Tätä tekstiä kirjoittaessani joudun itsekin jäsentelemään ajatuksiani uudelleen ja pohtimaan, mistä romaanin lumo lopulta rakentui. 

Tarina seuraa brittiläisen Benjamin Meen perhettä ja sen vaiherikasta matkaa pienen eläintarhan omistajaksi. Tarina on kirjoitettu dokumenttimaiseksi toisinnoksi tosielämän tapahtumista, sillä 2000-luvun alussa Mee äitinsä kanssa tosiaan osti ränsistyneen eläintarhan. Nuhjuisen puiston kunnostus onkin oma taipaleensa, jonka kirjailija selostaa tositapahtumille uskollisesti yksityiskohtia säästelemättä: jokainen uusi aidanpylväs, sorakuorma, ravintolan pöytä ja työtilan siivous on muistettu mainita. Tästä todellisten tapahtumien lojaalista toistamisesta johtuen teoksen rakenne on odotettavasti kömpelö ja hajanainen. Tosielämä nimittäin vain harvoin muodostaa jännittävän tai dynaamisesti etenevän draaman kaaren. Tästä huolimatta kertomus lopulta onnistuu kuljettamaan lukijaa yhtä itsevarmasti eteenpäin, kuin opas kierrättää kävijöitä halki eksoottisen eläintarhan. 

Meellä on nimittäin kirjailijana salainen ase: ennen eläintarhan omistajaksi ryhtymistään hän työskenteli Guardian-lehden kolumnistina. Ei siksi ole ihme, että Meen kirjoitustyyli onnistuu omituisella ja omaperäisellä tavalla sitomaan lukijan osaksi tapahtumien jatkuvaa vyöryä. Kirjoittajan toimittajatausta myös selittää teoksen nopean matkan työpöydältä valmiiksi romaaniksi – Mee perheineen osti eläintarhan vuonna 2006, ja romaanin alkuperäinen painos pääsi kauppoihin jo 2008. Toki kolumnimainen kirjoitustyyli myös tarkoittaa, että romaani kokonaisuutena muistuttaa hallitsemattoman pitkäksi venähtänyttä aikakauslehden artikkelia. Siksi teokseen voikin jo lähtökohtaisesti suhtautua journalistin koostamana dokumenttina. Koti eläintarhassa voisi yhtä hyvin olla kuusisivuisen lehtiartikkelin otsikko. 

Kuten kiinnostavassa lehtijutussa, myös Meen kirjassa julkisen puolen rinnalla häilyy intiimi taso. Suuren eläintarhaprojektin taustalla perheen arkea nimittäin varjostaa Katherine-äidin vakava aivokasvain. Paikoin eläintarhan ylläpidon ja vaimon hoivaamisen toimivaa tasapainoa on vaikea löytää. Tämä haastavassa tilanteessa tasapainottelu näkyy myös romaanin rakenteessa, sillä Katherinen sairaus ei ota istuakseen muuhun kerrontaan. Taistelu kauhistuttavaa tautia vastaan on paitsi hurja tosielämän tapahtuma, myös selvä journalistinen elementti, jonka tarkoitus on sitoa lukija tunteiden tasolla teoksen hahmoihin. Siinä se kieltämättä onnistuukin, mutta samalla ratkaisu luo tarinaan kaksi toisistaan eriävää juonikuviota.

Mikäli Meen romaania lähestyy journalistisesta näkökulmasta, on helpompi antaa anteeksi pinnalliseksi jäävät henkilöhahmot. Erityisen harmillista on, ettei teokseen mahdu juurikaan naishahmoja. Monia miesten välisiä keskusteluja selostetaan sanatarkasti ja sivukaupalla, joten naishahmojen keskinäiselle pohdinnalle ei jää enää tilaa. Teos ei siksi läpäise Bechdelin testiä, eikä muutenkaan juuri irtoa minäkertojana toimivan Benjamin-hamon miehisestä näkökulmasta.

 Kirjoittajan toimittajatausta näkyy selvästi myös kerronnan järjestyksessä, sillä Mee todella alustaa eläintarhan ostamista hitaasti ja hartaasti. Kaikki alkaa tuhottoman kaukaa Toscanasta, josta Mee perheineen on juuri ostanut unelmiensa maatilan. Sieltä on pitkä matka Dartmoorin rähjäiseen eläinpuistoon. Mutta toki myös useissa henkilökuvien ympärille rakentuvissa artikkeleissa aloitetaan kaukaa: mistä kaikesta pitääkään luopua, jotta saa rakennettua portaat kohti arvokasta päämäärää.

Ja arvokas eläintarha onkin! Myös lukijana koin nimittäin juuri eläintarhan jälleenrakentamisen kirjan kiinnostavimpana ja tärkeimpänä osiona. Käytän tässä yhteydessä sanoja tärkeä ja arvokas, sillä Meen romaanilla tosiaan on kunnioitettava motiivi: uhanalaisten eläinten suojelemistyön tutuksi tekeminen. Yksi osa tätä tarkoitusperää on myös kuvata kiehtovia lajeja lähietäisyydeltä. Koin kirjailijan onnistuneen tässä tavoitteessaan hienosti, sillä kirjan sivujen kautta pääsin niin liki uskomattomia eläimiä, että voin edelleenkin nähdä mielessäni kohtaukset lehmänpäiden kiinnittämisestä puunoksiin (leijonien virikkeeksi), Fudge-karhun hampaidenhoito-operaatiosta sekä Zack-suden kivespussin poistosta: 

"Onneksi koirien ja susien kivessyövät eivät juuri koskaan lähetä etäpesäkkeitä – toisin kuin ihmisten. Mutta ääni, joka kuuluu, kun siemenjohdin ja ohut säie yhdistävää kudosta kiveksen ja vatsaontelon välissä leikataan, ei ole kovin miellyttävä. Siihen liittyy paljon ruston rousketta, ja yleisön joukossa säpsähdeltiin ja ristittiin jalkoja." (Mee 2009, 239.) 

Eläinten suurennuslasimaisen kuvaamisen lisäksi Mee tekee ansiokkaan työn esitellessään eri lajien uhanalaisuusluokituksia ja sivistämällä lukijaa luonnonsuojelutyön ajankohtaisista haasteista. Ostettuaan Dartmoor Wildlife Parkin Meen perhe päättikin ryhtyä edistämään puiston luonnontieteellistä potentiaalia ja muutti paikan uudeksi nimeksi Dartmoor Zoological Park. Sittemmin Mee on ollut mukana perustamassa uutta Education and Research Department -osastoa ja lopulta lahjoittanut eläintarhan Dartmoor Zoological Society -hyväntekeväisyysyhdistykselle. 

Vaikka Koti eläintarhassa on siis lopultakin vain varsin keskinkertainen romaani, se sijoittuu osaksi kulttuurillisesti arvokasta luonnonsuojelun prosessia. Kenties juuri rivien väleistä paistava vilpitön halu toimia eläinten hyväksi ja edesauttaa uhattujen lajien asemaa on se taika, joka pitää lukijan tiukassa otteessa halki kertomuksen. Selvitin itse tieni läpi teoksen lukemalla lyhyen pätkän kerrallaan. Yhtä lailla saattaisin istahtaa illalla alas selaamaan miellyttävää artikkelia eläinsuojelutyöstä. Voi siis olla, että romaani toimii parhaiten pienissä paloissa. Kuin kolumni kerrallaan. 

. 

"Yksi tärkeimpiä kohtia lupahakemuksessamme olivat suojelutoimenpiteet, joihin aioimme ryhtyä. [- -] Onneksi me olimme siinä onnekkaassa tilanteessa, että voisimme panna toimeen useampia. Dartmoorin nummi, jolla asuu paljon muualla maassa harvinaiseksi käyviä lajeja, on aivan vieressämme ja takaa meille loistavat mahdollisuudet auttaa näitä vähemmän hohdokkaita mutta yhtä uhanalaisia lajeja. Kuten pähkinähiiriä, hevosenkenkäyökköjä, haavoittuvia maassa pesiviä lintuja, vesiliskoja, etanoita, jopa joitakin sammalia ja jäkäliä." 

(Mee 2009, 254-255.) 

- 

Kuvat: @chains_of_light

Mee, Benjamin (2009) Koti eläintarhassa ("We bought a Zoo. The amazing true story of a broken-down zoo, and the 200 animals that changed a family forever", 2008). Suom. Laura Beck. Otava: Helsinki. 

- 

Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2022): 

1. Kirjassa yhdistetään faktaa ja fiktiota

5. Kirjassa sairastutaan vakavasti

7. Kirja kertoo ystävyydestä (myös eläinten ja ihmisten välisestä)

16. Kirjan luvuilla on nimet

18. Kirjan on kirjoittanut toimittaja

30. Kirjassa muutetaan uuteen maahan

32. Kirjassa rikotaan yhteisön normeja (myös kapinoidaan eläintarhan vakiintuneita normeja vastaan)

36. Kirjassa seurataan usean sukupolven elämää (Meen äiti ja lapset ovat isossa osassa tarinaa)

38. Kirjassa toteutetaan unelma tai haave ("Unelmatyösi", kirjoittaa Meen sisko eläintarhan myynti-ilmoitukseen)

43. Kirja sopii ainakin kolmeen haastekohtaan

Jeanette Winterson – Aikakuilu

Jeanette Winterson – Aikakuilu 
*kirja saatu kustantajalta 

Note: Olen julkaissut tämän esseen aikaisemmin Maailmankirjat-blogissa. 

-

Ilmestymisvuosi: 2020

Sivuja: 330

Ensimmäinen lause: 

"Näin jotain tosi outoa tänään."

-

Jeanette Wintersonin romaani Aikakuilu (2020) kuuluu Johnny Kniga -kustantamon Shakespeare-teossarjaan. Sarja käsittää kahdeksan William Shakespearen klassisia näytelmäteoksia mukailevaa teosta. Aikakuilun tarina ja teema punoutuvatkin tiukasti Shakespearen Talvisen tarinan (1611) ympärille. Winterson leikittelee alkuperäisteoksen hahmoilla ja sijoittaa heidät ajan mystiseen jatkumoon mielikuvituksen ja realimaailman taitoskohtaan. Kertomuksen ydin piileekin taidemaailman kaanonissa ja sen rajojen venyttämisessä: Wintersonin ja Shakespearen hahmot elävät samaan aikaan sekä kirjan sivuilla, menneisyydessä, nykyisyydessä että ajattomassa ikuisuudessa.

Wintersonin teos alkaa Shakespearen Talvisen tarinan tiivistelmällä: Ruhtinaat Poliksenes ja Leontes elävät sovussa, kunnes Leontes alkaa epäillä pian syntyvää tytärtään Polikseneen lapseksi. Leontes hankkiutuu lapsesta eroon, ja vasta vuosien päästä tytär löytää takaisin kotiin ja tapaa oikean perheensä. Wintersonin tarina rakentuu teoriaan, jonka mukaan Shakespearen hahmot eivät tarinan lopussa jääneetkään näytelmätekstin sivuille, vaan jatkoivat elämäänsä ajan kuilussa:

“Ilman enempiä selityksiä, varoituksia saati psykologisia tulkintoja näytelmän loppu sinkoaa kaikki henkilöt uuteen elämään. Miten he pärjäävät, se jää aikakuilun asiaksi (Winterson 2020, 16).”

Wintersonin tarina mukailee Talvisen tarinan juonta niin tarkasti, että lukija osaa ennakoida tapahtumien kulun. Tätä kerronnallista ratkaisua voidaan pitää tyylikeinona, joka antaa lukijalle mahdollisuuden syventyä hahmojen motiiveihin: tulkitsijan on helppo tarkastella ja arvioida hahmojen toimintaa, kun tietää jo etukäteen tapahtumien lopputuloksen.

Shakespearen tarinassa Leonteen ainoa poika, Mamilus, menettää henkensä. Jo tarinan alkaessa on näin ollen selvää, että Wintersonin luoma Mamilusta vastaava Milo-poika tulee menehtymään. Alkuperäistarinan tunteva lukija toimii hahmojen ja tapahtumien yläpuolella liikkuvana tarkkailijana, joka voi halutessaan palata Talvisen tarinan pariin ja tarkistaa, millainen kohtalo kutakin hahmoa odottaa. Lukijan ja hahmojen asetelma heijastelee aikakuilua, jonka olemassaolosta myös hahmot ovat tietoisia: useaan otteeseen he toivovat voivansa kääntää ajan kulkusuunnan ja palata menneeseen, tai ainakin tietää jotakin tulevasta.

Kirjailijan luomat hahmot liikkuvat todellisuutta vastaavassa miljöössä, joka on täynnä viitteitä ja sidoksia realimaailmaan nimien ja tuttujen ilmiöiden muodossa. Winterson sijoittaa myös itsensä tarinaan mainitsemalla, että eräs keskeisistä hahmoista on näytellyt juuri Wintersonin teoksesta tehdyssä näytelmäsovituksessa. Romaanin lopussa kerronta siirtyy tarinasta Wintersonin omiin kokemuksiin ja ajatuksiin. Kertomuksen sulautuminen kirjailijan pohdinnaksi sulattaa seinän fiktion ja todellisuuden välillä. Persoonattomana pysytellyt narratiivi paljastuu kirjailijaksi itsekseen, mikä yhdistää tarinan tapahtumat tosielämään. Kertojan persoonan paljastuminen saa lukijan palaamaan tapahtumiin jälleen uuden näkökulman siivittämänä. Kyseessä on taas uusi kerronnan keino, jolla Winterson yhdessä lukijan kanssa kääntää aikaa eteen- ja taaksepäin.

Wintersonin valinta muuttaa Shakespearen hahmot nykyajan henkilöiksi toimii selkeytensä puolesta, mutta tuo teokseen naiveja, karikatyyrimäisiä elementtejä. Shakespearen Leontes-hahmo on Wintersonin versiossa nimeltään Leo, samoin kuin Hermione on MiMi ja Poliksenes on Xeno. Nimien yksinkertaiset muunnokset yhdessä hahmojen liioiteltujen piirteiden kanssa tekevät hahmoista karikatyyrimäisiä ja epäuskottavia. Hahmot jäävät myös varsin yksiulotteisiksi, sillä heidän roolinsa on lähinnä toistaa ja jäljitellä Shakespearen luomusten toimintaa. Tämä johtaa siihen, että myös tarinan käänteet tuntuvat melodramaattisilta ja epäuskottavilta. Tapahtumien suurentelu, hahmojen ylidramaattisuus ja yhteys Talviseen tarinaan muistuttavat kuitenkin lukijaa siitä, että Aikakuilukin on loppujen lopuksi vain hyvin perinteinen satu.

“Aikakuilu”-termi esiintyy teoksessa useassa eri yhteydessä. Jo Talvisen tarinan tiivistelmässä kertoja vihjaa hahmojen syöksyneen aikakuiluun, mutta termiä käytetään pitkin tarinaa myös sen muissa muodoissa: MiMin yhtyeen nimi on “The Gap of Time”, minkä lisäksi Xeno kehittelee koko tarinan ajan kunnianhimoista virtuaalitodellisuudessa pelattavaa peliä nimeltä “Aikakuilu”. Myös Leo harmittelee useaan otteeseen aikaa ja sen kulumista. Hän katsoo kerta toisensa jälkeen Superman-elokuvan, jossa Supermies kääntää ajankulun suuntaa lentämällä tarpeeksi nopeasti vastapäivään.

“Aikakuilulla” Winterson ei siis viittaa vain yksittäiseen, tiettyyn asiaan, vaan ihmisiä yhdistävään haluun hallita ajan kulkua ja hyödyntää sitä omiin tarpeisiinsa.

Romaani sisältää runsaasti viittauksia ja suoria sitaatteja muista teoksista. Shakespeare-käännösten (Cajander 1894 & Vainonen 2006) lisäksi tarinassa lainataan säkeitä muun muassa amerikkalaiselta runoilijalta, T. S. Eliotilta. Myös esimerkiksi ote Peter Sarstedtin laulusta Where Do You Go To (My Lovely) on lainattu Hectorin suomennoksesta Kuningatar.

Kirjan on suomentanut Saara Pääkkönen, joka oli myös yksi WSOY:n Shakespeare-sarjan kustannustoimittajista. Jeanette Wintersonin Aikakuilu on kunnianosoitus klassiselle näytelmäkirjallisuudelle ja sen ajattomalle luonteelle.

William Shakespearen Talvinen tarina esitettiin oletettavasti ensimmäistä kertaa jo 1600-luvun alussa, mutta lukijat ovat kuitenkin palanneet teoksen äärelle vielä vuosisatoja myöhemmin ja näytelmästä on tehty useita moderneja sovituksia. Tällainen sovitus on Aikakuilun lisäksi esimerkiksi BBC Television Shakespearen tuottama The Winter’s Tale -elokuva vuodelta 1980. Shakespearen samastuttavat hahmot ominaispiirteineen, tutut mutta jännittävät juonenkäänteet ja ajattomat kysymykset herättävät lukijan kiinnostuksen myös nykypäivänä.

Vaikka Winterson on Aikakuilussa sijoittanut hahmot täysin erilaiseen ympäristöön ja lisännyt tarinaan uudenlaisia yksityiskohtia, perustavanlaatuiset kysymykset pysyvät muuttumattomina: lukija jää teoksen luettuaan pohtimaan, onko olemassa kohtaloa, tai edes vapaata tahtoa. Kertomus myös herättää kysymyksen siitä, onko ihmisen toiminta määritelty ennalta jo jossain aiemmassa elämässä – kenties aikakuilun tuntemattomassa poimussa.

Kuvat: @chains_of_light

Jeanette Winterson, Aikakuilu (“The Gap of Time”, 2015). suom. Saara Pääkkönen, Johnny Kniga Kustannus, 2020.