Sara Gruen – Vettä elefanteille

 Sara Gruen – Vettä elefanteille (Bazar) 

Ilmestymisvuosi: Alkuperäinen 2006, oma painokseni 2011

Sivuja: 366

Läpäiseekö Bechdelin testin: ei

Ensimmäinen lause:

"Grillin punavalkoisen katoksen alle oli jäänyt vain kolme henkeä: Grady, minä ja kokki."

-


Tämä kirja päätyi käsiini sattumalta ja ehti lojua hyllyssäni muutaman kuukauden ilman, että edes ehdin ajatella teokseen tutustumista. Kevään edetessä kirjallisuudesta kiinnostuneet ystäväni alkoivat kuitenkin toistuvasti viitata Sara Gruenin Vettä elefanteille -romaaniin ja ylistää sen viehättävyyttä, minkä vuoksi päädyin itsekin tarttumaan teokseen heti, kun muilta lukuprojekteiltani ehdin.

Kirja kertoo 23-vuotiaasta Jacobista, joka erinäisten (hieman kiireellä kerrottujen) sattumien kautta päätyy kiertävän sirkuksen eläinlääkäriksi. Kehyskertomuksena toimii tarina yli 90-vuotiaasta Jacobista, jonka elämä vanhainkodissa on tapahtumaköyhää ja verkkaista. Hoitojaksojen välillä väsynyt Jacob torkahtelee ja palaa unissaan nuoruuden seikkailuihin, jotita Benzinin veljesten sirkuksessa koki. Muistot ovat kultaisia, vaikka tapahtumat synkkenevät sitä mukaa kuin sirkusjuna höyryää kohti pohjoista. 

Gruenin teos alkaa sekavalla selostuksella Benzinin sirkuksen pahamaineisesta tapaturmasta. Avainhenkilöiden nimet jätetään mainitsematta, minkä tarkoituksena lienee houkuttaa lukija ottamaan tarkemmin selvää katastrofin yksityiskohdista. Koin tämän hieman epäonnistuneena kerronnan keinona, sillä lukijan kiinnostuksen olisi voinut herätellä pelkällä kuuluisan tapaturman mainitsemisella. Epäselvä aloituskappale paljastaa lukijalle etukäteen tarinan suurimman kliimaksin, mikä ei mielestäni toiminut kerronnan rakenteen kannalta.

Romaanin tapahtumia olisi muutenkin voinut tiivistää, sillä esimerkiksi itseään toistavat vanhainkotijaksot eivät tuo oikeastaan mitään lisää tarinaan. Uskon, että kirjailijan tarkoitus oli luoda kontrastia nuoren ja vetreän sekä vanhan ja kiukkuisen Jacobin välille, mutta tämän asetelman olisi voinut saavuttaa esimerkiksi luopumalla kokonaan vanhainkotijaksoista ja viittaamalla päähenkilön myöhempiin vuosiin vain prologissa sekä epilogissa.

Teoksen punainen lanka rakentuu kolmiodraaman ympärille, jonka neljäntenä pyöränä tömistelee oikukas Rosie-elefantti. Tarinan edetessä Jacob hullantuu hevostenkouluttaja-Marlenaan, joka on surkeiden valintojen kautta päätynyt väkivaltaisen ja paranoidisesti skitsofreenisen eläintenkesyttäjän vaimoksi. Kolmikko onnistuu pitämään kohteliaasti yhtä saadakseen iäkkään Rosien temppuilemaan talousahdingossa painiskelevan sirkuksen pelastamiseksi, mutta näyttämön ulkopuolella mustasukkaisuus ja arvomaailmojen erot kaihertavat alati syvenevää kuilua eri osapuolten välille. 

Vanhainkodissa asetelma on kääntynyt päälaelleen: Jacobista on varttunut Rosie-norsun kaltainen oikuttelija, joka aiheuttaa päänvaivaa vanhainkodin henkilökunnalle – erityisesti Rosemary-nimiselle hoitajalle. Kehyskertomuksen asetelma on toki vitsikäs, mutta ei juuri edistä tarinan kulkua tai tarjoa uutta näkökulmaa pääjuoneen. 

Gruerin romaanin suurin ansio ja ehkä samalla suurin kompastuskivi on 1930-luvun sirkusmiljöö, jonka ytimeen henkilöt ja tapahtumat sijoittuvat. Kirjailija on tehnyt ansiokkaan taustatyön kartoittaessaan lama-ajan sirkustoimintaa, ja esimerkiksi tarinassakin useasti mainittu Ringlingin suursirkus on todellinen yritys. Myös monet kertomuksen uskomattomilta kuulostavat yksityiskohdat ovat todellisia sirkushistorian tapahtumia, kuten kuolleen virtahevon säilöminen formaliiniin tai näyttävän ruumissaaton järjestäminen kaksisataakiloiselle jättinaiselle, jonka hämmästystä herättävä ruumis sullottiin paraatin ajaksi norsuhäkkiin. Useat lukijat ovatkin maininneet viihtyneensä teoksen parissa nimenomaan eläväisesti kuvatun sirkusympäristön takia. Samalla kiiltokuvamainen ja useista, useista elokuvista sekä muista kulttuurituotteista tuttu kuvasto kuitenkin typistää hahmot stereotypisiksi artisteiksi, jotka jokaista kohtausta myöten näyttävät ja käyttäytyvät ennalta-arvattavasti. Keskeisimpiin henkilöihin kuuluvatkin yllätyksettömästi rahanhimoinen ja arrogantti sirkustirehtööri, tympeä klovni, uskomattoman viehättävä hevostaituri-Marlena sekä ilkikurinen strippari-Barbara. 

Teos tuntuu luottavan romanttiseen vanhan ajan sirkuseksotiikkaan niin vahvasti, että monien henkilöhahmojen epäuskottavat motiivit jäävät kokonaan perustelematta. Heti tarinan alussa Jacob esimerkiksi tutustuu työkyvyttömään rampaan, jonka selittämättömästä syystä (ja omaksi vahingokseen) ottaa asiakseen hankkia päähenkilölle työpaikan sirkuksesta. Hahmon motiiveja ei koskaan tarkenneta, vaikka työpaikan saaminen on arvattavasti tärkeimpiä juonenkäänteitä koko tarinassa. Lukijana koin tällaisen epämääräisen juonenpunonnan epäuskottavaksi, ja koin sen olevan myös räikeässä ristiriidassa kirjailijan suuren tautatyön kanssa. Uskottavaksi ja todentuntuiseksi tarkoitettu tarina heikkenee sitä mukaa, mitä lähemmäs kliimaksia päästään. 

Kirjalla on toki myös ansionsa, eikä ole ihmekään että se on saanut maailmanlaajuista suitsutusta osakseen sekä myös tarinaa mukailevan elokuvasovituksen. Lukuromaanina teos toimii mainiosti, sillä kirjan kieli on suhteellisen rullaavaa ja värikästä. Käännöstyö on tosin hieman kankeaa, mikä tulee ilmi esimerkiksi toistuvissa subjektia turhaan korostavissa lauseissa ("Minä ryömin lähemmäs" vrt. "ryömin lähemmäs"). 

Erityisen ilahduttavaa oli löytää tarinasta feministisiä kannanottoja naisiin kohdistuvaan väkivaltaan liittyen. Myös eläinten kaltoinkohtelu ja sen tuomitseminen on yksi teoksen kantavista teemoista. Kirjan keskeisimmäksi sanomaksi muodostuukin erilaisuus ja sen ymmärtäminen. Vaikkei teos vastannutkaan odotuksiani, voin silti suositella sitä oikeastaan kenelle vain. Tarina on niin mukaansatempaava ja viihdyttävä, että kirja on varmasti nopea ja yleisesti ottaen miellyttävä lukukokemus.

Teos tarjoaa myös ajankohtaisen näkökulman eläinten oikeuksiin, sillä villieläinten pitäminen sirkuskäytössä on edelleen yksi julmimmista (alueellisesti hyväksytyistä) eläinrääkkäyksen muodoista. Esimerkiksi eläinoikeusjärjestö Animalian mukaan sirkuskäytössä olevat isot kissaeläimet viettävät noin 90% elämästään häkkeihin suljettuna. Gruenin teoksessa puhutaan "kiilahevosista", jotka tungetaan junan hevosvaunuun viimeisinä siten, että muut ratsut puristuvat yhteen kuljetuksen ajaksi. Myös nykypäivänä, melkein 100 vuotta tarinan tapahtumien jälkeen, sirkus- ja esimerkiksi teuraseläimiä kuljetetaan niin ahtaasti, etteivät ne pääse käätymään paikoiltaan saati laskeutumaan makuulle. Vettä elefanteille onkin kevyestä yleisvaikutelmastaan huolimatta kantaaottava romaani, jonka sanoma on valitettavasti ajankohtainen vielä tänäkin päivänä. 

Gruen, Sara (2011) Vettä elefanteille ("Water for Elephants", 2006). Suomentanut Anna-Maija Viitanen. Bazar Kustannus: Nørhaven. 

Animalia: Eläinten viihdekäyttö. https://animalia.fi/elainten-viihdekaytto/ 

Kuvat: @chains_of_light



Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2021):

3. Historiallinen romaani

4. Joku kertoo kirjassa omista muistoistaan

5. Kirja liittyy tv-sarjaan tai elokuvaan (Teoksesta on tehty samanniminen elokuvasovitus)

6. Kirja kertoo rakkaudesta

7. Kirjassa on kaveriporukka

8. Kirja, jossa maailma on muutoksessa

20. Kirjassa on ammatti, jota ei enää ole tai joka on harvinainen (monet erilaiset artistit)

29. Kirjan henkilön elämä muuttuu

36. Kirjassa liikutaan ajassa

37. Kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa

39. Kirjassa kuunnellaan musiikkia (usein Gounodin valssia)

40. Kirjassa kerrotaan eläinten oikeuksista

41. Kirjassa matkustetaan junalla