Kayo Mpoyi – Virtaavan veden sukua (2020)

Kayo Mpoyi – Virtaavan veden sukua 

* kirja saatu arvostelukappaleena 

Ilmestymisvuosi: 2020

Sivuja: 252

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä 

Ensimmäinen lause: 

"Hain lakanoita ja pyyhkeitä, koska halusin tehdä pesän."

-



Ruotsalaisen Kayo Mpoyin esikoisteos Virtaavan veden sukua (2020) on unenomainen kertomus tansanialaisen suvun vaiheista ja erityisesti suvun naisten rooleista. Kirjailija on käyttänyt romaanin inspiraationa oman tansanialaisen sukunsa tarinoita ja muistoja. Teos ei kuitenkaan ole autofiktiivinen, sillä kertomuksen hahmot ja tapahtumat ovat täysin kuviteltuja, eivätkä suoraan linkity kirjailijan omaan elämään. Kaiken keskiössä on suullinen tarinankerrontaperinne, jonka avulla perheenjäsenet rakentavat siltoja sukupolvien välille. Punaisena lankana toistuu perheen tytöille annettava nimi Mai, jonka yllä häilyy viidakkoon hylätyn kädettömän isomummu-Main kauhistuttava kirous.

Kun Upanga 81 -talokompleksiin muuttaa uusi naapuri, Monsieur Éléphant, alkaa viisivuotiaan Adin elämässä uusi ajanjakso. Omituisesti käyttäytyvä naapuri jahtaa Adia ja hänen 12-vuotiasta isosiskoaan, Dinaa, yrittäen houkutella heitä kattoterassille tai Monsieur Éléphantin makuuhuoneeseen. Pian Adi alkaa ihmetellä, mitä on “se valkoinen, jota valuu vatsaan ja tahmaa alapään" (Mpoyi 2020, 75). Adi nipistää reitensä tiukasti kiinni, jotta kukaan, varsinkaan perheen äkkipikainen ja voimakasluontoinen isä, ei saisi tietää tapahtuneesta. Jo lapsena Adi on nimittäin kuullut varoittavia tarinoita suvun naisista, jotka ovat toiminnallaan häpäisseet perheen ja saastuttaneet sukunsa. Kukaan ei nuhtele miehiä, sillä vika on aina vain naisissa. Virtaavan veden sukua osoittaakin uskottavasti ja samastuttavasti, miten vanhempien väkivaltaiset arvot sekä normit siirtyvät perimätietona lapsille. 

Lukija kulkee Adin mukana ja seuraa hänen kasvuaan vuosien ajan. Tarinan edetessä isosisko Dina ehtii karata kotoa ja pikkusisko Mai käy läpi sairastelun kierrettä, joka on tyypillistä suvun Mai-nimisille. Kertomus on kuin läpileikkaus suuren perheen vaiheista, jossa vanhimmat sisarukset elävät etäisinä hahmoina jossakin kaukana, ehkä aivan eri maassa. Yhtä etäisinä perheen toimintaan vaikuttavat edesmenneet sukulaiset, sillä heidän tekonsa ovat jättäneet jäljet koko suvun tuleviin vaiheisiin. Kaikkea yhdistää kuitenkin vesi, jolla on voima viedä mennessään ja tuoda tullessaan.

Teoksen käännöstyössä on käytetty värikästä kieltä. Adin elämä lapsen silmin näyttäytyy hyvin erilaisena, kuin perheen moniääniset sukutarinat. Teoksen kielestä paistavatkin läpi niin perheen äidin, isomummu-Main, isosisko Dinan ja monen muunkin hahmon omat äänet. Kerronnassa Adin narratiivi sekoittuu suvun tarinoihin ja suulliseen perimään, joten lopputulos on sekoitus lapsen havainnointia ja opittua tarinankerrontaa.

Romaanin kirjoitusasussa leikitellään useilla eri kielillä. Koska hahmot tansanialaisina sekä zairelaisina puhuvat useita paikallisia kieliä, sanoilla on oma merkityksensä tietyllä kielellä lausuttuna. Suomenkieliseen, käännettyyn sanastoon sekoittuu esimerkiksi lingalaa, englantia ja ranskaa. Useissa lauluissa ja sanonnoissa käännöksen rinnalle on jätetty alkuperäinen ilmaus, jotta lausahduksen ydin säilyisi muuttumattomana. Tällainen esimerkki löytyy sivulta 251, kun Adi laulaa siskonsa kanssa:

“Zamba ooo zamba, Metsä oi metsä

Zamba mokili ya nyama Zamba, Metsä eläinten valtakunta

Zamba ooo zamba, Metsä oi metsä” 

Virtaavan veden sukua on kertomus lapsen kasvamisesta yhteiskunnallisen kriisin keskellä. Kodin ulkopuolella, kaukaisissa kaupungeissa kärsitään levottomuuksista, sillä sisällissota runtelee maata. Yhteiskunnalliset murrokset eivät kuitenkaan kosketa Adin elämää, sillä lapsen silmin maailma on yhtä leikkiä ja kertomattomia tarinoita. Sisällissotaa kiinnostavampia ovat sisarukset, jotka kulkevat Adin kanssa kuka milloinkin samaa matkaa. Kirja kuvaakin uskottavasti Adin ja hänen sisarustensa välille syntyviä siteitä, jotka venyvät ja muuttavat muotoaan vuosien kuluessa.

Yhdeksi teoksen kantavaksi teemaksi muodostuu sukupolvelta toiselle periytyvä väkivalta. Sitä esiintyy kirjassa yksilön ja yhteiskunnan tasolla, sillä molemmat ovat lähes jatkuvasti läsnä. Niin Adin omassa elämässä kuin suvun tarinoissakin nainen joutuu usein kärsimään seksuaalisesta hyväksikäytöstä tai muusta voimankäytöstä. Raskaaksi tuleminen avioliiton ulkopuolella on suurimpia häpeän aiheita, joita nainen voi perheelleen tuottaa. Adi alkaakin pelätä vatsaansa korventavaa valkoista tahmaa, joka saattaa muuttua vauvaksi. Myös koulussa Adi kohtaa halveksuntaa, sillä opettaja patistaa hänet luokan eteen seisomaan ja kirjoittaa liitutaululle isoin kirjaimin “lost women”. Tultuaan seksuaalisesti hyväksikäytetyksi Adi asettuu sukunsa kertomusten jatkumoon, jossa naiset kantavat häpeää hiljaisina harteillaan. On selvää, että suullisessa tarinankertomusperinteessä syntiseksi leimataan ainoastaan naiset. Kukaan ei kerro tarinoita esiaviolliseen seksiin sortuneista miehistä, vaikka he syyllisiä ovatkin. 

Yhteiskunnallisen väkivallan elementti ilmenee teoksessä näkyvimmin Adin sisaruksista puhuttaessa. He asuvat Zairessa, jossa sisällissodan seurauksena kuolee ihmisiä päivittäin. Asetelma pakottaa hahmot ja lukijan vertailemaan eri väkivallan muotoja keskenään: miksi ihmisillä riittää myötätuntoa sodan uhreja kohtaan, mutta perheen sisällä tapahtuva väkivalta hyväksytään hiljaa? Kyse on loppujen lopuksi kulttuurillisista normeista ja kollektiivista arvoista. Adin perheen sukupolvelta toiselle siirtyneet tarinat valottavat arvojen syntyhistoriaa: kertomukset eivät selitä vain Adin suvun vaiheita, vaan myös sukupuolten välisen epätasa-arvon normalisoitumista. Vaikka sisällissota ravistelee vanhaa kulttuuria ja pakottaa yhteiskunnan uudistumaan, konservatiiviset arvot jatkavat elämäänsä äidiltä tyttärelle.

Kirja on kertomus yhteiskunnallisesta muutoksesta, mutta myös erinäisten mallien itsepintaisesta muuttumattomuudesta. Adi kasvaa historiallisesti hämmentävässä taitoskohdassa, jossa ihmiset vaativat vapautta, mutta perinteet eivät salli ihmisoikeuksien toteutumista. Ainoa horjumaton totuus, johon voi luottaa, on jumala. Adi käykin useita keskusteluja jumalansa kanssa yrittäen hahmottaa rajaa oikean ja väärän välillä. Lopulta kuitenkin myös jumala alkaa tuntua väärältä.

Kayo Mpoyin romaani Virtaavan veden sukua kertoo yksilön tarinan, mutta samalla se heijastelee kokonaisen yhteiskunnan ongelmia ja rajua muutosta. Väkivallan kulttuuri on läsnä kaikkialla, eikä se osoita merkkejä hiipumisesta. Adin kohtalo on kasvaa naiseksi, jonka ympärillä maailma muuttuu. Arvot eivät kuitenkaan muutu, joten isomummu-Main perintö kirouksineen jatkaa siirtymistä sukupolvelta toiselle – muodossa tai toisessa.


-

-

"Olen rukoillut ja rukoillut. Olemme puhuneet koko yön, eikä ole enää mitään sanottavaa. Taloni on vallannut pahuus, ja te lapset yritätte tuhota minut parhaan kykynne mukaan. Sinä Kimpa olet elänyt miehen kanssa Kinshasassa avioliiton ulkopuolella. Että minun piti kuulla sellaista naapuriltani, työkaveriltani! Olenko minä raatanut tällä tavoin joutuakseni kestämään tällaista? Mikä häpeä! Kuka teille on tällaista opettanut? Tiedän, se on oma syyni. Itsehän minä valitsin äitinne. Dina, sinä olet äitisi tytär! Että minun pitääkin katua valintaani näin katkerasti!"

(Mpoyi 2020, 121.)

-




Kuvat: @chains_of_light

Mpoyi, Kayo (2020) Virtaavan veden sukua (“Mai betyder vatten”, 2019). Atena Kustannus Oy.

-

Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2022): 

1. Kirjassa yhdistetään faktaa ja fiktiota (teoksen sisäisen tarinankerronnan ydin rakentuu juuri tästä)
4. Kirja, jonka tapahtumissa et itse haluaisi olla mukana
5. Kirjassa sairastutaan vakavasti (Mai tekee kuolemaa)
6. Kirjan on kirjoittanut sinulle uusi kirjailija (Mpoyin esikoisteos)
7. Kirja kertoo ystävyydestä
8. Kirjassa löydetään jotain kadotettua tai sellaiseksi luultua (objekteja menneisyydestä)
9. Kirjan päähenkilö kuuluu etniseen vähemmistöön
11. Kirjassa tapahtumia ei kerrota aikajärjestyksessä
14. Kirja kertoo historiallisesta tapahtumasta (Kongon sisällissota)
26. Kirja liittyy kansalaisaktivismiin
28. Kirjan päähenkilö on alaikäinen
32. Kirjassa rikotaan yhteisön normeja
33. Kirjan tapahtumat sijoittuvat Afrikkaan
36. Kirjassa seurataan usean sukupolven elämää
40. Kirja kertoo maasta, jota ei enää ole (Zairen tasavalta)
43. Kirja sopii ainakin kolmeen haastekohtaan

-

Note: Olen julkaissut mukaelman tästä arvostelusta myös Maailmankirjat-blogissa. 

Cacoethes scribendi – Kritiikistä

 

Cacoethes scribendi – Kritiikistä

Viime aikoina on käyty vilkasta julkista keskustelua liittyen kriitikon rooliin ja tehtävään. Kaikki lähti liikkeelle, kun @pikakahvimemegirl jakoi Instagramissa meemin, joka kyseenalaisti nykypäivän taidekritiikin:

Julkaisu levisi nopeasti sosiaalisessa mediassa ja keräsi positiivista huomiota ympärilleen. Lopulta siihen tarttui myös Helsingin Sanomien kriitikko Juuso Määttänen, joka kirjoitti kolumnin kritiikinannon fundamentaalisena pitämästään tarkoituksesta. Kolumni ruokki kritiikkikeskustelua entisestään, sillä moni koki Määttäsen ymmärtäneen meemin sanoman täysin väärin. Helsingin Sanomissa julkaistua kolumnia arvosteltiin aiheellisesti myös siksi, ettei kirjoittaja kreditoinut @pikakahvimemegirl-tiliä julkaisusta tai meemistä, vaan viittasi tekijään "anonyymina tilinä". Pohdinta muuttui nopeasti keskusteluksi vallasta ja sen väärinkäytöstä. 

Itsekin kriitikkona seurasin kannanottoja aiheesta. Olin jo ennen kohua pohtinut kritiikkiteemaisen tekstin kirjoittamista, joten ajankohta tarjosi tärkeän tilaisuuden tuoda esille ajatuksiani nykypäivän taidekritiikistä. 

Julkinen puhuminen ja taiteentekeminen on aina vallankäyttöä. Siispä esimerkiksi meemien, kirjojen, näytelmien, taideteosten ja kritiikkien julkaiseminen tarkoittaa yhteiskunnallisen keskustelun rakentamista ja kulttuurin muokkaamista. Jokainen esille tuotu mielipide, vuorosana, kysymys, arvio tai vaikka meemi vaikuttaa ympäröivään ympäristöön ja sen arvoihin sekä normeihin. Siksi on aiheellista pysähtyä pohtimaan julkisia puheenvuoroja ja niiden vaikutusta kulttuuriin ja omaan arkeemme. 

Useita taideteoksia rahoitetaan valtion myöntämillä apurahoilla, mutta myös täysin yksityisin resurssein tuotettu teos on väistämättä osa kulttuurin sosiaalista verkostoa. Taiteen keinoin ja yhteisin varoin rakennetaan näin ollen yhteiskuntaa, jonka arvojen ja normien keskellä elämme. Tämä yhteiskunta ei ole valmis. Siksi sen rakennusprosessia tulee valvoa. 

Kriitikkona koen tärkeäksi käyttää omaa valtaani ja siihen liittyvää vastuuta taiteen tarkasteluun intersektionaalisen feministisestä näkökulmasta, jotta julkisessa keskustelussa huomioitaisiin etuoikeuskehän ulkopuolelle jäävät yksilöt ja rakenteellinen eriarvoisuus. Nämä ovat nimittäin aiheita, jotka tälläkin hetkellä heikentävät myös Suomessa ihmisten elämänlaatua ja jopa estävät perustavanlaatuisten ihmisoikeuksien toteutumisen. 

Eksistentiaalisen eriarvoisuuden kitkeminen on yksi yhteiskuntamme isoimmista haasteista, sillä usein eriarvoisuus piiloutuu lähes näkymättömiin rakenteisiin. Nämä rakenteet koostuvat esimerkiksi kulttuurituotteista, jotka toistavat sukupuolittavia kaavoja ja jättävät muiden muassa tietyt vähemmistöryhmät sivujen ulkopuolelle. Kriitikkona voin kuitenkin eritellä näitä eriarvoisuutta ylläpitäviä kulttuurillisia konventioita ja siten tehdä yhdenvertaisuutta jarruttavat käytänteet näkyviksi. 

Kaiken kritiikin ei tietenkään tarvitse tutkia taidetta yhdenvertaisuuden näkökulmasta. Kriitikko voi tarkastella teoksia myös yleisten taiteen ihanteiden (= länsimaisen taidekäsityksen) ja tavoitteiden perspektiivistä. Tällaisen kritiikin kohdalla on kuitenkin huomioitava muuttuvat taideihanteet, vaihtuvat yleisön mieltymykset sekä kaiken takana vaikuttavat yhteiskunnalliset arvot. On siis täysin mahdollista ja todennäköistäkin, että näistä näkökulmista taidetta arvioiva kriitikko kohtaa paljon eriäviä mielipiteitä. Taiteen vastaanottaminen onkin lopulta subjektiivinen kokemus, jonka perusteella jokainen tulkitsija saa perustellusti muodostaa oman mielipiteensä. Kriitikko voi siis auttaa vastaanottajaa muodostamaan kokonaisvaltaisen arvion teoksesta tuomalla esille sen huomionarvoisia elementtejä, mutta kriitikon ääni ei voi edustaa kyseenalaistamatonta valtaa. 

Mielipiteestä ja kritiikistä puhuttaessa täytyy kuitenkin ymmärtää, ettei kritiikin antaminen ole sama asia kuin yksilöllisten mielipiteiden julkilausuminen. On ummehtunutta ajatella, että kritiikin tehtävä olisi arvottaa teosta. Kritiikin tehtävä on tuoda näkyväksi esimerkiksi teokseen liittyvät erilaiset tavoitteet, prosessit, taustavaikuttajat ja suhde kontekstiin. Tästä näkökulmasta tarkasteluna tuntuukin hieman vanhanaikaiselta ja perusteettomalta kritiikin nimissä arvottaa teos vaikkapa "huonoksi", "heikoksi" tai "epäonnistuneeksi" (kuten Määttänen kolumnissaan koki voivansa tehdä) saatika antaa sille esimerkiksi tähtiä. "Kovasanainen kritiikki" ei myöskään voi olla synonyymi loukkaamiselle saati vähättelylle. Teosten arvottaminen tai riepottelu kritiikin nimissä ei ole ammattimaista ja merkityksellistä palautteenantoa, vaan epäammattimaista vallankäyttöä. 

@pikakahvimemegirl-tilin julkaisema meemi kritisoi juuri tällaista vallan väärinkäyttöä ja niin kutsuttua taide-elitismiä. Määttäsen kolumnissa sen sijaan käytettiin varsin julkeasti hyväksi arvostetun julkaisualustan mukanaan tuomaa valta-asemaa ja näennäistä auktoriteettia. Kritiikin tärkeimpiä tehtäviä on esitellä tarkasteltava teos kontekstissaan, ja juuri tähän Määttäsen kolumni kompastui viittaamalla tekijään alentavasti "anonyymina tilinä". Lukijana koinkin Helsingin Sanomien kolumnin enemmän elitistisen ja vanhakantaisen instituution puolustamisena kuin asianmukaisena kriittisenä puheenvuorona. 

Kritiikki voi siis näkökulmansa puitteissa tuoda esille teoksen huomionarvoisia piirteitä tai paljastaa niiden vähäisyyden. Yksikään kriitikko ei kuitenkaan voi koskaan edustaa absoluuttista tietämystä, yhteiskunnan tuntemusta tai ylittämätöntä auktoriteettia. Siksi myös kritiikki voi poikia yhteiskunnallista keskustelua, ja se kriitikon täytyy hyväksyä. 

Olen omissa blogiteksteissäni ensisijaisesti eritellyt tarkastelemieni teosten yhteiskunnallista vaikuttavuutta ja osuutta yhdenvertaisuuden edistämiseen. Juuri tästä syystä kutsun Meridiania feministiseksi kirjablogiksi ja itseäni intersektionaaliseksi feministiksi. Olen teksteissäni tuonut esille teosten huomionarvoisia ansioita ja pyrkinyt selittämään, miksi myös muiden tulisi pitää näitä ansioita merkittävinä (kts. esim. "Jää"). Teksteissäni olen vastaavasti käsitellyt joidenkin teosten taipumusta ylläpitää eriarvoistavia normeja (kts. esim. Moyes) ja kertonut, miksi muidenkin tulisi kyseenalaistaa näiden teosten konservatiiviset konventiot. Koskaan en kuitenkaan tule selittämään, miksi joku on "paskaa". Enkä koskaan, koskaan tule viittaamaan Helsingin Sanomiin, muihin kriitikoihin tai taiteentekijöihin anonyymeina toimijoina. 

Rakentavin terveisin, 

Valokuvat: @chains_of_light 

Meemi: @pikakahvimemegirl 

Määttänen, Juuso & Helsingin Sanomat (2022) Kriitikko ei ole suosittelija, vaikka arvostelujen ikävät sanat tuntuisivat levy-yhtiöpomosta ja fanista kuinka pahalta. Kolumni: https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000008681477.html . Viitattu 22.3.2022

Note: Tämän blogitekstin loppuun on liitetty mielipidekirjoitus, jota Helsingin Sanomat ei suostunut julkaisemaan. 

Tiina Tuppurainen – Sinä olet perheeni

Tiina Tuppurainen – Sinä olet perheeni (Karisto / Kustannusosakeyhtiö Otava) 

* kirja saatu arvostelukappaleena 

Ilmestymisvuosi: 2022

Sivuja: 271

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä 

Ensimmäinen lause: 

"Herään linnun kirkaisuun."

-

Sinä olet perheeni on kirjailija Tiina Tuppuraisen kolmas romaani. Teos jatkaa Kuvittelen sinut vierelleni (2020) ja Hänen valtansa alla (2021) -kertomusten tapaan queer-teemojen käsittelyä, kuten itse valitun perheen etsimistä, yhteiskunnan (näennäisen) yhdenvertaisuuden tarkastelua sekä queer-alakulttuurien esittelyä. 

Rakenteeltaan Tuppuraisen uusin romaani eroaa edeltäjistään selkeimmin kerronnallisten ratkaisujen osalta. Sinä olet perheeni -teoksessa on nimittäin kolme minäkertojaa, jotka vuorotellen jakavat puheenvuorot ja siten tarjoavat lukijalle intiimin kurkistuksen heteronormatiivisen yhteiskunnan ulkopuolella elävän ihmisen elämään. Tuppuraista on kiitelty kertojavalinnoista, mikä on varsin ymmärrettävää: lukijaa kuljettavat vuorotellen seniori-ikäinen Anna-Liisa, viisikymppinen Tarja sekä noin 40-vuotias Jasu. Suuren roolin tapahtumien keskellä saa myös muita hahmoja hieman nuorempi Lila. Erilaisiin elämänvaiheisiin sijoittuvat lukijat löytävät näin ollen romaanista helposti itsensä, tai ainakin monipuolista tarttumapintaa. 

Erityisen suureen suosioon lukijoiden keskuudessa on noussut eläkevuosiaan viettävä Anna-Liisa. Se ei liene ihme, sillä ainakin tällä hetkellä kotimainen queer-kirjallisuus sisältää varsin niukasti iäkkäämpien ikäluokkien representaatioita. Anna-Liisan kaltaiset esitykset ovat tästä syystä arvokkaita ja harvinaisia kuvauksia, joiden avulla queer-kirjallisuutta ja -kulttuuria voi rakentaa tiiviimmin osaksi yhteiskunnan arkipäiväisiä normeja. Anna-Liisan iäkäs hahmo ei siis ole merkityksellinen vain vanhempien lukijoiden samastumiskokemuksen luomiseksi, vaan myös muistuttaa queer-kirjallisuudessa vähemmälle huomiolle jäävistä alueista. 

Teoksen punainen lanka koostuu Tuppuraisen tapaan monenkirjavista aiheista, mutta lopulta kantavaksi teemaksi erottuu perheen muodostaminen. Tarina seuraa hahmojen kulkemista ihmissuhteesta toiseen, mikä on monille lukijoille tuttua jo kirjailijan aiemmasta tuotannosta. Tuppurainen käyttää tässäkin kertomuksessa hyväkseen taitoaan kuvata eroa inhimillisellä ja rakentavalla tavalla. Useiden erilaisten kohtaamisten, tiedostettujen ja hieman tiedostamattomampien valintojen jälkeen hahmot löytävät lopulta identiteettiinsä ja onnellisuuskäsitykseensä sopivan paikan. Olennaista oman paikan löytämisessä ovat odotukset ja niiden kohtaaminen: hahmot joutuvat useaan otteeseen puntaroimaan omia arvojaan suhteessa ympäröivän yhteisön muodostamiin väkivaltaisiin odotuksiin. 

Tuppurainen on odotusten ristiaallokkoa kuvatessaan onnistunut rakentamaan erityisen kiinnostavasti hahmojen kasvun kohti aitoa yksilöllisyyttä. Tarinan onnelliseen loppuun tultaessa jokainen hahmo on ehtinyt varttua aidommaksi versioksi itsestään. Juuri hahmojen realistinen ja luontevan vähäeleinen kehitys pitää lukijan otteessaan romaanin alusta loppuun. On myös ilahduttavaa huomata, ettei hahmojen kypsyminen rajoitu vain päähenkilöihin: myös sivuhahmot käyvät läpi vaikeitakin kasvunpaikkoja, jotka vaikuttavat hahmojen lopullisen identiteetin muodostumiseen. 

Sinä olet perheeni -kirjaa on luonnehdittu helppolukuiseksi, mikä viitannee Tuppuraisen ytimekkääseen kirjoitustyyliin. Kirjailijan toimittajatausta näkyy teoksen suoraviivaisissa ja dynaamisissa lauseissa, jotka kertovat asiasta olennaisen – eivät juuri enempää. Tällainen kirjoitustyyli sijoittaa Tuppuraisen osaksi monimediallista kirjailijuutta, jossa kirjoitustyyli (usein tarkoituksenmukaisesti) heijastelee kirjoittajan muuta mediallista osaamista. Lehtijutun lailla etenevä kerronta tarjoaakin lukijalle helpostilähestyttävän tarinan. Tyylin suoraviivaisuus ontuu ainoastaan dialogissa, joka koostuu kuin tasapaksuista rakennuspalikoista: repliikit seuraavat toisiaan välillä niin tiiviisti, että vuorosanojen lausujaa on ajoittain vaikea hahmottaa. Kirjailija voisi helpottaa pitkien dialogien seuraamista pilkkomalla puhetta kerronnallisilla lauseilla, kuten muistuttamalla pitkän repliikin keskellä, kuka on äänessä. 

Tuppuraisen tuotantoa on myös jonkin verran arvosteltu kirjojen eksklusiivisesta queer-näkökulmasta, joka tuntuu välillä jopa jättävän heteronormatiivisen maailman tarinan ulkopuolelle. Yhdyn huomioon, mutten pidä valintaa ongelmallisena. Yhteiskunnan vallitseviin normeihin itsensä sijoittavat kirjailijat ovat kautta aikojen kirjoittaneet pääosin omasta heteronormatiivisesta kuplastaan työntäen kaikki normeista poikkeavat sivujen marginaaliin – jos sinnekään. Queer-kulttuurin sisäpuolelta kirjoittaminen ei ole vain vallan ottamista takaisin queer-väestölle, vaan myös muistutus maailmankuvien monenkirjavuudesta: se, ettei esimerkiksi hetero löydä tekstistä laajaa samastumispintaa, kertoo queer-kulttuurin eriytymisestä omaksi kentäkseen heteronormatiivisen yhteiskunnan keskellä. Asetelma myös auttaa heterolukijaa ymmärtämään paremmin queer-lukijan kokemuksia heteronormatiivisen kirjallisuuden keskellä. 

Tuppuraisen valitsemaa näkökulmaa kritisoivat keskustelut voivat kuitenkin pahimmillaan vahvistaa yhteiskunnallista vastakkainasettelua, jossa queer-kulttuuri ja heteronormatiivisuus kilpailevat kirjallisuuden palstatilasta. Tosiasiassa esimerkiksi sukupuoli-identiteetin kaikkien kokemuksien kirjallisille representaatioille on tilaa ja tarvetta, eikä niille (toivottavasti) ole ennaltamäärättyä kiintiötä. 

Useasti yhteiskunnan arvojen ja odotusten meressä soutavat queer-hahmot sijoittuvat kaunokirjallisuuden kentällä traagisiin kertomuksiin, jotka päättyvät tavalla tai toisella onnettomasti. Kurjuutta korostava asetelma oli pitkään niin vakiintunut ja ylitsepääsemätön este queer-hahmojen onnellisuudelle, että brittiläinen kirjailija E. M. Forster joutui Maurice-teoksessaan (kirjoitettu 1914, julkaistu 1971) karkottamaan homomiehet yhteiskunnan laidalle erämaahan puunhakkaajiksi vain, jotta voisi tarjoilla tarinalle ja sen hahmoille edes tyydyttävän lopun. Mauricen kontekstissa onnellinen loppu tarkoitti siis sitä, etteivät aivan kaikki queer-hahmot kuolleet kertomuksen päättyessä. On surullista huomata, että myös nykypäivänä "onnellisen lopun" sisältävä queer-kirja tarkoittaa lähinnä sitä, ettei kukaan keskushenkilöistä menehdy tai ajaudu esimerkiksi loputtomaan yksinäiseloon. Perheen perustaminen (valitsemallaan tavalla) tulisikin olla jokaisen ihmisoikeus, ei poikkeuksellisen onnekas ja harvinainen tapahtuma. Konventio kertoo kulttuurimme diskriminoivasta eriarvoisuudesta, jossa queer-hahmon onnellinen loppu tarkoittaa kärjistettynä yhteiskunnan väkivaltaisuudesta elävänä selviämistä. 

Sinä olet perheeni osallistuu positiivisella ja toiveikkaalla tavalla uudenlaisen normijärjestelmän rakentamiseen, jossa viimeistään tulevilla sukupolvilla toivottavasti on oikeus arvokkaaseen elämään ilman erillistä taistelua tai syrjintää. Tällaiset kantaaottavat teokset ovat tärkeitä erityisesti aikana, jolloin moni lukija voi valitettavasti samastua hahmojen kokemaan eriarvoisuuteen. 

- 

-

"Sukupuoli on äkkiä pakottanut itsensä päälleni. Nainen. Naisen hormonit, elimet, lisääntymiseen valmistautuva kohtu. Kohtu. Edes tuo sana ei kuulosta omalta. En minä sovi yhteen sukupuoleen, en tällä tavalla." 

(Tuppurainen 2022, 233.) 

- 

Tuppurainen, Tiina (2022) Sinä olet perheeni. Karisto: Hämeenlinna. 

Kuvat: @chains_of_light 

- 

Tämä teos sopii seuraaviin kohtiin Helmet-lukuhaasteesta (2022): 

1. Kirjassa yhdistetään faktaa ja fiktiota (kertomus sijoittuu realimaailmaan, mutta on fiktiivinen)

7. Kirja kertoo ystävyydestä

8. Kirjassa löydetään jotain kadotettua tai sellaiseksi luultua (esim. koru)

17. Kirja on aiheuttanut julkista keskustelua tai kohua (teoksesta löytyy jo useita arvosteluja)

18. Kirjan on kirjoittanut toimittaja

19. Kirjassa on vähintään kolme eri kertojaa

22. Kirja sisältää tekstiviestejä, sähköposteja tai some-päivityksiä (tai ainakin Tinder-viestejä)

32. Kirjassa rikotaan yhteisön normeja

36. Kirjassa seurataan usean sukupolven elämää

38. Kirjassa toteutetaan unelma tai haave (useitakin)

42. Kirjassa asutaan kommuunissa tai kimppakämpässä

43. Kirja sopii ainakin kolmeen haastekohtaan

49. Kirja on julkaistu vuonna 2022

Riina Tanskanen – Tympeät tytöt

 Riina Tanskanen – Tympeät tytöt (Into Kustannus Oy 2021) 

* kirja saatu arvostelukappaleena

Ilmestymisvuosi: 2021

Sivuja: 161

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä ja ei, riippuu rajanvedosta (mieskeskeinen dialogi on yksi teoksen tehokeinoista)

Ensimmäinen lause: 

"Tämä on kirja tytöille."

- 

Vuonna 2021 Into Kustannus Oy julkaisi suomalaisen kirjallisuustieteen opiskelija Riina Tanskasen sarjakuvateoksen Tympeät tytöt – Aikuistumisriittejä (viitataan tästä eteenpäin Tympeät tytöt). Sarjakuva on julkaisijan mukaan “riemastuttava ja tuiki tärkeä teos ahtaista asenteista ja arvoista, kehosta ja ulkonäöstä, pelosta ja miellyttämisen halusta ". Sarjakuva tarkastelee kuvallisen ilmaisun ja kriittisen sanataiteen keinoin sukupuolittuneita ongelmia, kuten naisiin kohdistuvaa väkivaltaa sekä rakenteellista eriarvoisuutta. Teoksen kerronta sijoittuu suomalaiseen 2020-luvun kulttuuriin.

Teos on jaettu yhdeksään lukuun, joista jokainen erittelee oman aikamme sukupuolittuneita ongelmia. Punaisena lankana kappaleiden keskellä kulkee kuitenkin naisiin kohdistuva rakenteellinen väkivalta (sukupuolittava väkivalta) ja sen moninaiset ilmenemismuodot. Tällaisia rakenteellisia ongelmia ovat esimerkiksi sukupuolittuneet työt, sukupuolten välinen taloudellinen eriarvoisuus, naisiin kohdistuvan fyysisen väkivallan normalisoituminen sekä naisiin kohdistuva vihapuhe. Tanskanen erittelee näitä aiheita ansioituneesti ajantasaisesta näkökulmasta, sillä teoksen lähteinä on käytetty tuoretta tutkimustietoa sekä muita ajankohtaisia julkaisuja. 

Vaikka sarjakuvakirjan sisäistekijän ääni on intersektionaalisen feministinen, on teoksessa tuotu tarkkanäköisesti esille myös eriäviä mielipiteitä ja antifeministisiä puheenvuoroja. Sarjakuvan voima piileekin Tanskasen rakentamassa dialogissa: naisen kohtaamaa syrjintää ja eriarvoisuutta tuodaan ilmi hedelmällisen ja uskottavan vuoropuhelun avulla. Hahmojen misogyniset kommentit ovat lausuntoja, joihin moni lukija on varmasti törmännyt niin sosiaalisen median alustoilla, julkisessa liikenteessä, työpaikoilla, koulussa kuin omassa lähipiirissäkin. Tympeät tytöt onnistuu näin ollen rakentamaan kuvan patriarkaalisesta yhteiskunnasta sen omia sosiaalisia elementtejä käyttäen. Naisvihaa ei tarvitse osoitella tai alleviivata, sillä se tekee kyllä itsensä näkyväksi lähes kaikissa elämän osa-alueissa. Tympeät tytöt kiinnittää lukijan huomion tähän arkipäiväiseen misogyniaan ja kannustaa kyseenalaistamaan normalisoituneita käytänteitä. 

Yksi Tanskasen käyttämistä tehokeinoista on yhteiskunnallisten rakenteiden ja instituutioiden personifikaatio. Sarjakuvassa seikkailevat esimerkiksi Patriarkaatti-hahmo, Tolkun ihminen, Kapitalismi-hahmo sekä Täti-ihminen. Nämä hahmot on kuvattu ihmismäisinä toimijoina, jotka osallistuvat tarinan dialogiin ja ilmentävät puheenvuoroillaan sekä käyttäytymisellään instutuutioiden ylläpitämää ajattelutapaa. Asetelma on tehokas ja innovatiivinen, sillä se asettaa väkivaltaisessa yhteiskunnassa kamppailevat naiset kasvotusten eriarvoistavien instituutioiden kanssa. Yksinkertaistettu malli toistaa kulttuurillista rakennetta. Sarjakuvan suoraviivainen esitys auttaa lukijaa ymmärtämään yhteiskunnallisten instituutioiden vaikutuksen rakenteiden muodostumiseen ja naisten kohtaamaan jokapäiväiseen misogyniaan. 

Tanskasen piirrostyyli edustaa suhteellisen perinteisiä sarjakuvan konventioita. Ruutujako noudattelee länsimaisen sarjakuvan traditioita ja myös käsinkirjoitetut puhekuplat luovat mielleyhtymiä vanhoihin sarjakuvaklassikoihin. Tyyli- ja tehokeinona perinteisen sarjakuvan elementit ovat toimivia, sillä ne tekevät Tanskasen luomuksesta helpostilähestyttävän. Sarjakuvan tuttu tyyli madaltaa kynnystä tarttua teokseen, mikä saattaa mahdollistaa laajahkon lukijakunnan. 

Koin erityisen toimivaksi Tanskasen tavan tarkastella nyky-yhteiskunnan rakenteellista eriarvoisuutta kulttuurillisten kuvastojen kautta. Käytännössä tämä tarkoittaa esimerkiksi antiikin ajan myyttien ja kulttuurituotteiden, kuten romaanien sekä TV-sarjojen sisällyttämistä tarinaan. Tällaiset patriarkaatin, historian ja tuotteiden liitoskohdat muodostavat yhdessä naisvihamielisen kulttuurin verkoston, jonka rakenteet ulottuvat tuhansien vuosien päähän. Tanskasen intertekstuaaliset viittaukset kuitenkin muistuttavat vanhojen mallien moderneista muodoista, kuten median yksiulotteisesta naiskuvasta ja naisiin liittyvistä siveysnormeista. Teos herättelee lukijaa näin ollen kyseenalaistamaan oman aikamme rajoittavat normit, jotka ohjaavat erityisesti naisen pukeutumista, käyttäytymistä, itseilmaisua ja jopa isoja elämänvalintoja. Tympeät tytöt ei vain nosta modernin yhteiskunnan ongelmakohtia esille, vaan auttaa lukijaa hahmottamaan kulttuurilliset rakenteet väkivaltaisten normien takana. 

Tyylilajiltaan Tympeät tytöt sijoittuu vakavastiotettavaan sarjakuvaan, joka on tarkoitettu aikuisyleisölle. Tanskasen naivistinen ja välillä jopa karnevalistinen piirrostyyli saattaa luoda assosiaatioita lapsille tarkoitetusta sisällöstä, mutta tosiasiassa Tympeät tytöt on vakava ja paikoin groteski kuvaus naisvihamielisestä kulttuurista. 

Tympeät tytöt on teos, joka kritisoi sukupuolittavan väkivallan kulttuuria helpostilähestyttävällä ja paikoin humoristisellakin otteella. Se on tarpeen, sillä kirjan sisältö on misogynian monine osa-alueineen uuvuttavan raskas. Sisällön ahdistavuus ei kuitenkaan ole tekijän vika, sillä Tympeät tytöt on rehellinen ja perustelu reflektio tämänhetkisestä yhteiskunnastamme. Lukijan on kuitenkin syytä varautua painavaan sisältöön. Teoksen raskaiden aiheiden käsittelyä ja sisäistämistä helpottaa kirjan jaottelu yhdeksään lukuun, mikä rytmittää sopivasti rankkoja aiheita. 

Vaikka Tympeät tytöt nostaa esille surullisia tosiasioita väkivaltaisesta kulttuurista, on kirjan sanoma toiveikas. Sarjakuateos luo uusia positiivisia merkityksiä tyttöydelle ja sijoittuu siten osaksi intersektionaalisen feminististä liikettä, jonka tarkoitus on purkaa naisia alistavat kulttuurilliset rakenteet. Tanskasen teos valjastaa "feminiinisenä humpuukina (Tanskanen 2021, 74)" pidetyt elementit tehokeinoiksi, joiden avulla patriarkaatin perinteet on mahdollista kyseenalaistaa. Ei siis liene sattumaa, että kirjan kansi on kukkeudessaan ja heijastelevine pintoineen kuin kaunis kiiltokuva. 

-

"Mieskirjailijat loivat klassikoidensa voimin kansallisidentiteettimme eli veijarimaisen talonpoikaishahmon, joka on periksiantamaton sekä valmis taistohon. Ja tähän meidän kaikkien pitäisi sitten sa-mais-tu-a. Naiset määritellään (jos edes määritellään) toisena sukupuolena miesten ja kodin kautta. Fredrikakin on ensin runebergin tortun tuoksuinen vaimo ja kirjailija vasta sivulauseessa."

(Tanskanen 2021, 90.)

-

Tanskanen, Riina (2021) Tympeät tytöt – Aikuistumisriittejä. Into Kustannus Oy: Latvia. 

Kuvat: @chains_of_ligt

-

Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2022): 

1. Kirjassa yhdistetään faktaa ja fiktiota (Lukujen hahmot ja tapahtumat ovat fiktiivisiä, mutta hahmojen dialogi perustuu laajalti tutkimustietoon) 

5. Kirjassa sairastutaan vakavasti (burn out) 

7. Kirja kertoo ystävyydestä

9. Kirjan päähenkilö kuuluu etniseen vähemmistöön (Teoksen hahmojen etnisyyttä ei tarkemmin eritellä, mutta kirja sisältää useita perinteisestä länsimaalaisesta vaaleaihoisesta päähenkilöstä poikkeavia keskushahmoja)

16. Kirjan luvuilla on nimet

17. Kirja on aiheuttanut julkista keskustelua tai kohua

19. Kirjassa on vähintään kolme eri kertojaa

20. Kirjan hahmoilla on yliluonnollisia kykyjä (Pimppienkelin kyky lentää)

22. Kirja sisältää tekstiviestejä, sähköposteja tai some-päivityksiä

28. Kirjan päähenkilö on alaikäinen (paikoitellen)

32. Kirjassa rikotaan yhteisön normeja

35. Kirjassa on oikeudenkäynti (kts. luku Naiseksi kasvaminen)

36. Kirjassa seurataan usean sukupolven elämää

38. Kirjassa toteutetaan unelma tai haave

43. Kirja sopii ainakin kolmeen haastekohtaan

45. Palkittu esikoisteos (teos on ainakin ehdolla Sarjakuva-Finlandia -palkinnon saajaksi)

Virve Sammalkorpi – Tehtävä

 Virve Sammalkorpi – Tehtävä (Impromptu Kustannus) 

* kirja saatu arvostelukappaleena 

Ilmestymisvuosi: 2021

Sivuja: 203

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä 

Ensimmäinen lause: 

"Hän herää aamuyöllä siihen, että oveen koputetaan."

- 

Virve Sammalkorven kahdeksannen romaanin kohderyhmää on hankala määritellä. Taiton väljyys, teoksen aiheet (ensirakkaus, vaikeat perhesuhteet, teini-ikä ja esimerkiksi uskontoon liittyvä itsetutkiskelu) viittaavat vahvasti nuorille aikuisille tai teini-ikäisille suunnattuun kirjallisuuteen, mutta kertomusta ei ole varsinaisesti markkinoitu YA-kirjallisuuden edustajana. Voisin henkilökohtaisesti suositella tätä teosta kaikille yläasteikäisistä eteenpäin, sillä aikuistumiseen liittyvien aiheiden lisäksi romaanissa pohditaan myös syvempiä teemoja. Tällaisia tarinan teemoja ovat esimerkiksi perhe, olemassaolon tarkoitus sekä lähimmäisenrakkaus. 

Luis Aaron Levin isä on "Mikael Maan Enkeli, Arkkienkeli Mikaelin Työmies, Hyvyyden lähettiläs ja Taivaallisten Joukkojen Sotilas Maan Päällä (Sammalkorpi 2021, 188)". Isällä on niin kutsuttu "Tehtävä", jota hän suorittaa öisin: pienellä skootterilla hän kaasuttaa pitkin kaupungin levottomia katuja etsiskellen erityisesti nuoria prostituoituja, jotka kaipaavat "Taivaallisten Erikoisjoukkojen Edustajan" suojelusta. Mikael tuo naiset, tai kuten hän heitä nimittää, tytöt, kotiinsa ja siten oman käsityksensä mukaan varjelee heitä "Huonolta Energialta". Salaperäisen elämäntyönsä ohella Mikael kasvattaa Luisia, esiteini-ikäistä poikaansa. 

Tehtävä-romaanin kerronta tapahtuu Luisin näkökulmasta. Kaikkitietävä kertoja avaa lukijalle Luisin mielenmaisemaa ja tuo esiin pojan pohdintoja. Isän salaisuuden varjeleminen ei ole helppoa, varsinkaan kun elämässä ei ole juurikaan turvallisia aikuisia. Jonkinlaista apua saa naapurin Rauha-mummolta sekä jalkapallojoukkueen pelikavereilta, mutta etäiseksi jääneiden vanhempien hahmoja ei kukaan heistä pysty täyttämään. 

Vaikka teos seuraa tiiviisti Luisin henkilökohtaisia mietteitä, rakentuu romaanin kattoteema yleisemmän perhekäsityksen ympärille. Kirja osoittaa kauniisti valtavirrasta poikkeavia vaihtoehtoisia kokoonpanoja, jotka voivat muodostaa perheen. Vanhemmuus tai sisaruus ei aina ole biologista, eikä esimerkiksi kummien tarvitse olla verisukulaisia. Sammalkorpi korostaa vähäeleisin, mutta tarinan kontekstissa alleviivaavin tavoin lähimmäisenrakkautta ja sen erilaisia ilmenemismuotoja. Erityisessä polttopisteessä on pohdinta enkeleistä: onko heitä?

 

Ansiokkaimmillaan romaanin pohdinta on turvaverkoista puhuttaessa. Luis miettii ympärillään olevia henkilöitä ja heidän rooliaan kiinniottajina: jos joku hairahtaa ja putoaa, ympärillä on ihmisiä koppaamassa. Luisin isällä on kuitenkin toisenlainen käsitys asiasta, eikä hän suostu passiiviseen kiinniottajan muottiin. Isä on mieluummin oma-aloitteinen toimija, joka ei odottele vuoroaan. Isän ja pojan vastakkaiset käsitykset lähimmäisenrakkauden ja auttamisen merkityksestä alkavat hitaasti muodostaa kuilua Luisin ja Mikaelin välille. Samaan aikaan Luisin ympärille kertyy yhä useampia hahmoja, jotka täysin tietämättään tai tajuamattaan antavat toiminnallaan selkeän ja luontevan merkityksen kultaiselle säännölle. 

On harmillista, että kaunis ja ajatuksia herättelevä sisältö on kiedottu jäykähköön kerrontaan. Sammalkorpi jättää hyvin vähän lukijan oivallettavaksi, jolloin kerronta pelkistyy paikoin kankeaksi alleviivaamiseksi. Kertoja pureskelee lukijan puolesta henkilöiden tunteita, ajatuksia ja sanomattakin jääneitä sanoja. Narratiivi ei näin ollen anna juurikaan tilaa lukijan omalle tulkinnalle. Voi olla, että juuri tästä syystä huolella rakennetut henkilöhahmot traagisine taustatarinoineen jäävät valitettavan yksiulotteisiksi. On toki muistettava, että myös suoraviivaiselle kerronnalle on oma paikkansa ja lukijakuntansa. Mikäli Tehtävä-romaani olisi selkeästi kohdennettu nuorille lukijoille, ymmärtäisin kerrontaan liittyvät valinnat paremmin. 

Myös kieliasu vaikuttaa paikoin huolimattomalta. Romaanissa on paikoin lyöntivirheitä ja esimerkiksi välimerkkejä käytetään usein sarjakuvamaiseen tyyliin. Hahmojen huudahdusten perässä on monesti peräjälkeen sekä huuto- että kysymysmerkki, mikä toki tuo lukijalle mieleen hämmentyneensekaisen puuskahduksen. Sarjakuvamainen kieli onkin universaali ja varma tapa tuoda napakasti ilmi hahmojen tuntemuksia. Tyylikeinona merkkiyhdistelmät ovat kuitenkin latteita, sillä hahmojen ristiriitaisia ja monenkirjavia tuntemuksia voisi tuoda esille myös kerronnallisin keinoin, kuten sanoittamalla niitä runsaammin. Tämänkin tyylikeinon näen tosin toimivan mutkattomasti nuoren tai kevytmielisemmän lukijakunnan kohdalla, joten voi olla, että tarkastelen kirjoitusasua vahvasti omasta subjektiivisesta kuplastani käsin.

Tarinan juoni on kekseliäs ja mukaansatempaava, mutta jotkin kertomuksen tapahtumat tuntuvat epäuskottavilta. Vaikka esimerkiksi viranomaisten toiminta on jollain tapaa selitettävissä, tarinan henkilövahinkoihin liittyvät yksityiskohdat vaikuttavat suoraviivaisesti suunnitelluilta ja jäävät joiltain osin käsittelemättä. Tarinassa ei näin ollen ole suoranaisia aukkoja, mutta tietyt juonenkäänteet eivät vakuuta uskottavuudellaan. 

Tarinan rakenne on kuitenkin kokonaisuutena koherentti ja soljuva. Kertomuksessa esitetyt motiivit nivoutuvat lopulta vaivattoman oloisesti yhteen ja useampi kuin yksi kehä sulkeutuu. Kirjan rakennetta tarkastellessa onkin helppo huomata, että Sammalkorpi on proosakirjailijana jo konkari. 

Tapahtumat etenevät arkisista kohtauksista toiseen sujuvasti ja ongelmitta. Loppukesä muuttuu märäksi syksyksi ja lopulta valojentäyteiseksi jouluksi niin luontevaan rytmiin, että lukijan on helppo myötäelää tarinan tahdissa. Kertomus seuraa Luisin kasvutarinaa noin puolen vuoden ajan, mikä on lyhyt aika elämässä, mutta merkittävä ja muutostentäyteinen jakso teini-ikään siirtyvälle nuorelle. Sammalkorpi osaa astua kasvuiässä olevan ihmisen kenkiin jouhevasti, joten tarinan esiteini-ikäinen päähenkilön mielenliikkeet ja salakavala kasvu on esitetty sulavalinjaisen nokkelasti.

Romaanina Tehtävä on nopealukuinen ja selväpiirteinen. Kirja antaa lukijalle paljon ajattelemisen aihetta rakkauteen, uskoon, rehellisyyteen ja ystävyyteen liittyen. Teos loppuu juuri oikealla hetkellä jättäen lukijalle mahdollisuuden joko täydentää tapahtumat mielessään tai odottaa Sammalkorven mahdollista jatko-osaa romaanille. Julkisuuteen ei ole annettu lausuntoja Tehtävän potentiaalisiin jatko-osiin liittyen, mutta olen kuullut ainakin joidenkin lukijoiden toivovan Luisin jatkavan seikkailujaan. 

-

-

– Joskus minä mietin, Rauha sanoo, mutta keskeyttää. Hän työntää alahuulensa ylähuulen päälle kuin varmistaakseen, ettei mitään ajattelematonta pääse sittenkään ulos. 

– Mitä? Sano vaan. 

– En mitään. 

Luis irvistää Rauhalle. 

– Älä viitsi. Anna tulla. 

– Nooh. Että. Noh. Että. No. 

– Niin? 

– No olkoon. Sitä minä, että minkähänlainen sinun elämäsi olisi ollut ilman isäsi Tehtävää. 

Luis on hiljaa. Hän on miettinyt sitä samaa. 

– Tylsä? Hän ehdottaa keventääkseen tunnelmaa.

(Sammalkorpi 2021, 35.)

- 

Sammalkorpi, Virve (2021) Tehtävä. Impromptu Kustannus: Saksa. 

Kuvat: @chains_of_light

- 

Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2022): 

7. Kirja kertoo ystävyydestä

8. Kirjassa löydetään jotain kadotettua tai sellaiseksi luultua (sukulaisia)

11. Kirjassa tapahtumia ei kerrota aikajärjestyksessä (menneisyyden tapahtumat paljastuvat vähitellen)

13. Lasten- tai nuortenkirja, joka on julkaistu 2000-luvulla

26. Kirja liittyy kansalaisaktivismiin

28. Kirjan päähenkilö on alaikäinen

29. Kirjassa kuvataan hyvää ja pahaa

32. Kirjassa rikotaan yhteisön normeja

34. Kirjailijan nimessä on luontosana

36. Kirjassa seurataan usean sukupolven elämää

43. Kirja sopii ainakin kolmeen haastekohtaan

Hanna Weselius & Hannamari Shakya – Poikkeustila 2020

 Hanna Weselius & Hannamari Shakya – Poikkeustila 2020 (Kustantamo S&S)

*kirja saatu arvostelukappaleena

Ilmestymisvuosi: 2021

Sivuja: 296

Läpäiseekö bechdelin testin: kyllä 

Ensimmäinen lause: 

"Myöhään illalla luen vielä sähköpostia."

- 

Kaikki, aivan kaikki on peruuttamattomasti muuttunut. 

Kirjailija Hanna Weseliuksen ja taiteen ammattilainen Hannamari Shakya ovat koonneet valokuva- ja sanataidetta yhdistelevän Poikkeustila 2020 -teoksen yhdessä useiden suomalaisten valokuvaajien kanssa. Kirja kuvaa kevään 2020 poikkeuksellista aikaa, jolloin Covid-19-virus lähti leviämään maailmanlaajuisesti. Kevään aikana kaikkialla maailmassa, myös Suomessa, ihmiset sulkeutuivat koteihinsa eristyksiin. Aiemmin lepopaikkana toiminut koti muuttui monien kohdalla työpaikaksi, harrastustilaksi, rentoutumisalueeksi sekä ainoaksi sallituksi sosiaaliseksi ympäristöksi. Poikkeustila 2020 kuvaa valokuvan ja sanataiteen keinoin kummallisten kuukausien herättämiä ajatuksia sekä kansalaisten konkreettista ahdinkoa rajatussa miljöössä, jossa myös tappava tauti leviää. 

Teoksessa vuorottelevat Weseliuksen kirjoittamat päiväkirjamaiset osiot ja Shakyan koostamat valokuvajaksot. Kirjan valokuvat on kerätty yhteensä 160 valokuvaajalta, joten kirjan visuaalinen anti on erittäin runsas ja monipuolinen. Vaihtelevat kerronnan jaksot rytmittävät lukemista ja tarjoavat luontevia pysähdyspaikkoja, jolloin vastaanottaja ehtii seisahtua pohtimaan näkemäänsä. Teoksen tarkoitus ei ole rakentaa juoneltaan koukuttavaa tarinaa, vaan pysähtyä tarkastelemaan eriskummallista ja pelottavaa kasvavan uhan ilmapiiriä. Muuttuvan maailman tunnelma välittyy erityisen ansiokkaasti kuvituksesta, joka toimii myös ainutlaatuisena ja autenttisena dokumenttina pandemian alkuvaiheen poikkeusoloista. 

Kirjan liuskoista ilahduttavan iso osa on omistettu valokuvaajien töille. Teos on myös taitettu harkiten ja valokuvien tarpeita kunnioittaen. Useilla sivuilla kuville on jätetty runsaasti valkoista tilaa ympärilleen, ikäänkuin teokset olisivat esillä gallerian seinillä. Valokuvien asettelu ei noudata vakiintuneita konventioita, vaan otokset on sijoiteltu paikoin epäsymmetrisesti ja kooltaan vaihtelevasti. Vaikuttaville ja ajatuksia herättäville kuville on omistettu myös kokonaisia aukeamia. Teksti ja kuvat antavat tilaa toisilleen ja saattavat lukijaa eteenpäin vuorotellen. Kerronnallisena ratkaisuna pitkät valokuvajaksot toimivat loistavasti, sillä kuvien raskaasta sisällöstä huolimatta teosten monipuolisuus ja väljä asettelu keventävät vastaanottamiskokemusta. 

Vaaleanpunaiselle paperille painetut päiväkirjamaiset tekstiosiot sen sijaan vaikuttavat ylidramatisoiduilta ja väkinäisiltä. Autenttisuutta henkivien valokuvien rinnalla kirjoitukset tuntuvat välillä jopa tarpeettomilta. Päiväkirjamaista tunnelmaa latistaa myös tieto siitä, että tekstit on kirjoitettu ensisijaisesti julkaistavaa kirjaa ja lukijaa ajatellen, eikä henkilökohtaisiksi muistiinpanoiksi. Teosta selatessa pohdinkin, miten erilainen lopputulos olisi voinut syntyä suomalaisten aitoja päiväkirjapätkiä kokoamalla. Päiväkirjamainen muotoilu ei keinotekoisuudessaan tuo lisäarvoa kuville tai tarjoa juurikaan uusia ajatuksia lukijalle, joka väistämättä on kokenut korona-ajan poikkeusolot myös omassa lähimenneisyydessään. 

Weseliuksen teksteihin on kuitenkin tarkkanäköisesti poimittu havaintoja, jotka liittyvät olennaisesti poikkeusolojen arkeen. Pysähtyneet videokuvat, Zoom-päänsärky sekä kyllästyminen koronauutisiin ovat paljonpuhuvia huomioita. Tekstissä on paikoin ilahduttavaa ja mielekästä pohdintaa tavanomaisista asioista, jotka poikkeusaikana saavat uuden ulottuvuuden:

 "Kaikki, mihin koskimme, on mukana autossa. Emme voineet jättää äidin luo yhtään virusta. Paitsi koira, ajattelen mutta en sano mitään. Koira on pinta. Kaikki silittivät sitä (Shakya & Weselius 2021, 123)."

Useat tekstissä esitetyt havainnot ovat kuitenkin täsmälleen samoja tarinoita, jotka ovat jo useaan otteeseen vyöryneet lukijan silmille erilaisilla sosiaalisen median alustoilla. Kevään 2020 aikana (ja monesti sen jälkeenkin) myös omat some-tuttuni ovat julkaisseet runsaasti näyttökaappauksia etäjuhlista, valokuvia ulkona aterioivista sukulaisista turvavälin päässä toisistaan sekä täpötäysistä lenkkipoluista. Tapahtumien kuvaukset eivät sisällä erityisen oivaltavia huomioita, jotka pitäisivät lukijan mielenkiintoa yllä. 

Vaikka teksti on kirjoitettu pandemian alkuvaiheilla ja kertojan reaktiot poikkeusoloihin ovat suhteellisen uskottavia, tuntuvat ne paikoin ylidramatisoiduilta. Kertojan kauhistellessa yli kolmen viikon taukoa äidin näkemisestä lasken itse päiviä siihen, milloin tulee kuluneeksi tasan kaksi vuotta vanhempien sukulaisteni tapaamisesta. Teoksen surullinen, mutta tärkeä anti onkin käsitys ajasta ja ennalta-arvaamattomasta katastrofista. Jos keväällä 2020 kolme viikkoa vaikutti kohtuuttomalta sosiaaliselta ponnistelulta, nyt sama aika katoaa loputtomalta tuntuvaan jatkumoon, jonka päättymätön pandemia on luonut osaksi arkea. Päivien, viikkojen ja tartuntojen laskeminen on jo pääosin lopetettu. Enää huomio ei ole kuluneessa ajassa tai sairaissa yksilöissä, vaan peruuttamattomasti muuttuneessa yhteiskunnassa. Tästä syystä ristiriitaiset tuntemukset asettuvat osaksi lukuelämystä: kertojan sanoittamat kokemukset tuntuvat kevään 2020 kontekstissa traagisilta ja kutkuttavilta, mutta nykypäivän tietoudessa lähinnä naiveilta dramatisoinneilta. 

Myös tekijät tiedostavat teoksen roolin aikansa kuvana. Esipuheessa pohditaan kirjan merkillistä kirjoitusajankohtaa ja sitä, miten käsitys teoksen luonteesta muuttui pandemian pitkittyessä. Myös lukijan on syytä suhtautua niin virusaaltoon kuin sen aikana kirjoitettuihin tuotoksiin joustavalla asenteella. Omaan lukukokemukseen ja sisällön ymmärtämiseen vaikuttaa merkittävästi käsitys ympäröivästä yhteiskunnasta, ja erityisesti kuluneina ja tulevina vuosina muutos on ollut ja tulee olemaan oletettavasti nopeaa. 

Varmaa kuitenkin on, että Poikkeustila 2020 -teoksen kuvat ja sanat jäävät historian aikakirjoihin tähdellisinä huomioina. Vaikka osa kirjan sisällöstä on lukijalle jo niin tuskallisen tuttua, ettei se enää ravistele tai tuota erityisiä oivalluksia, on teos arvokas dokumentti epätavallisesta ajanjaksosta. Ja vaikkei autofiktiolla leikittelevä teksti sisällä kovin mieleenpainuvia ajatusketjuja, fyysinen opus itsessään muuntautuu ajan myötä tärkeäksi artefaktiksi. 

Taiteilijat ovat kautta aikojen dokumentoineet yhteiskunnallisia muutoksia. Weselius ja Shakya jatkavat tätä taiteentekijöiden korvaamatonta työtä yhdessä 160 valokuvaajan kanssa Poikkeustila 2020 -teoksellaan. On täysin eri asia koostaa kirja suuren mullistuksen keskellä, kuin lukea sitä katastrofin yhä edelleen pitkittyessä. Onkin syytä palata Poikkeustila 2020 -teoksen pariin jälleen muutaman vuoden kuluttua, kun pandemia on asettunut toistaiseksi vielä tuntemattomaan asemaan osaksi yhteiskuntamme ennalta-arvaamattomia poimuja. 

-

"24.4. Vuosaari

Tilanne on liukunut absurdiksi. En jaksa seurata uutisia enkä keksi enää mitään näkökulmaa tähän. Jatkan vain töitäni ja askareitani. Olen vain elossa."

(Shakya & Weselius 2021, 175.)

- 

Shakya, Hannamari & Weselius, Hanna (2021) Poikkeustila 2020. Kustantamo S & S: Helsinki. 

Kuvat: @chains_of_light 

-

Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2022): 

1. Kirjassa yhdistetään faktaa ja fiktiota

2. Kirjassa jää tai lumi on tärkeässä roolissa (pitkittyvä talvi vaikuttaa merkittävästi kertojan mielialaan)

4. Kirja, jonka tapahtumissa et itse haluaisi olla mukana (subjektiivista, toki)

5. Kirjassa sairastutaan vakavasti (ei kuitenkaan koronaan!)

7. Kirja kertoo ystävyydestä

19. Kirjassa on vähintään kolme eri kertojaa (teoksen kirjoittajan & valokuvaajat voi lukea narratiiveiksi)

29. Kirjassa kuvataan hyvää ja pahaa (teoksessa pohditaan esim. karanteenin luonnetta)

36. Kirjassa seurataan usean sukupolven elämää (kertojan lapset ja vanhemmat ovat tärkeä osa tekstiä)

43. Kirja sopii ainakin kolmeen haastekohtaan