Sally Rooney – Normaaleja ihmisiä

 Sally Rooney – Normaaleja ihmisiä (Otava) 

*kirja saatu kustantajalta 

Ilmestymisvuosi: Alkuperäinen 2018, suomennos 2020

Sivuja: 258

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä 

Ensimmäinen lause: 

"Marianne avaa oven, kun Connell soittaa ovikelloa."

-

Sally Rooneyn romaani Normaaleja ihmisiä kuvaa tarkkanäköisesti sosiaalisia normeja ja niiden vaikutuksia ihmissuhteisiin. Tarina rakentuu nuorten rakastavaisten, Connellin ja Mariannen ympärille. Molemminpuolinen ihastus – myöhemmin myös rakkaus – vetää heitä toisiaan kohden, mutta ympäröivien ihmisten asenteet ja odotukset vievät heidät jatkuvasti erilleen. Kertomus keskittyy kuvaamaan nuorten kipuilevaa yhdessäoloa, jota vain ulkopuoliset satunnaisesti nimittävät parisuhteeksi. Connell ja Marianne eivät osaa määritellä suhdettaan yleisesti käytössä olevilla termeillä, sillä heidän tapansa olla yhdessä rikkoo kaikkia yhteiskunnan olettamuksia ja odotuksia. 

Teoksessaan Rooney tarkastelee länsimaalaista yhteiskuntaa ja sen hierarkiaa. Yläkoulussa muut oppilaat pitävät älykästä, yläluokkaisesta kodista tulevaa Mariannea omituisena ja rumana, kun taas vaatimattomampiin oloihin syntynyt Connell on useiden eri kaveriporukoiden suosiossa. Kun yläkoulu vaihtuu yliopistoon, kääntyvät nuorten roolit päinvastaisiksi: hienoon seuraan tottumaton Connell ei löydä paikkaansa akateemisessa yhteisössä, kun taas Mariannesta kuoriutuu seurapiirien haluttu ja arvostettu jäsen. Connellin ja Mariannen muuttuvat roolit kuvastavat koulumaailman arvoja ja odotuksia: vaikka kummatkin ovat sosiaalisesti taitavia, älykkäitä ja kilttejä ihmisiä, he molemmat kokevat karua syrjintää ja hyljeksintää pelkän alkuperänsä tähden. 

Kirjan teemat pyörivät myös itsetunnon ja ihmisarvon ympärillä. Vauraassa perheessä kasvanut Marianne on lähisuhdeväkivallan uhri, joka joutuu kestämään jatkuvaa fyysisen ja henkisen väkivallan uhkaa kotonaan. Marianne pelkää isoveljeään, joka tarinan aikana useaan otteeseen käy häneen käsiksi. Jatkuva alistaminen ja vähättely vaikuttavat Mariannen itsetuntoon tuhoisasti, eikä hän lopulta enää näe itsellään minkäänlaista ihmisarvoa. Marianne pyytääkin seksikumppaneitaan lyömään ja kurittamaan häntä, sillä kokee ansaitsevansa fyysistä rankaisemista: “Ehkä mä haluan, että mua kohdellaan huonosti, Marianne sanoo. En mä tiedä. Joskus musta tuntuu, että mä ansaitsen kaikenlaista pahaa, koska mä olen paha ihminen (Rooney 2020, 134).” 

Rooneyn kuvaamassa maailmassa ihmiset ovat yksiulotteisia ja noudattavat vanhoillisia kaavoja: naishahmot ovat stereotypiseen tapaan pinnallisia, ilkeitä ja ulkonäkökeskeisiä. He työskentelevät perinteisesti naisten ammateiksi mielletyissä tehtävissä, kuten siivoojina tai kahvilatyöntekijöinä. Näitä litteitä hahmoja vasten Marianne korostuu moniulotteisena, nykyaikaisena ja vahvana naisena. Ympäristö ei kuitenkaan aina miellä häntä sellaiseksi: yläkoulun oppilaat hyljeksivät häntä, sillä akateemisuus ja kunnianhimoisuus ei yksinkertaisesti ole tarpeeksi muodikasta ja naiselle sopivaa. 

Perinteisessä miehisessä roolissa paistatteleva Connell sen sijaan kerää yläkoulussa ihailijoita ympärilleen: hän on menestyksekäs jalkapalloilija, joka maskuliiniseen tapaan ei juuri puhu tunteistaan. Connellin pidättyneisyyttä ei pidetä epäterveenä tai töykeänä, vaan yleisesti ottaen miehisenä ja kiehtovana. Connell istuukin konventionaaliseen miehen rooliin ongelmitta: hän pitää huolta vähävaraisesta perheestään ja tapailee useita naisia. Ainoastaan outona ja epäviehättävänä pidetty Marianne ei sovi kuvaan. Connell päätyykin lopulta suojelemaan tarkoin varjeltua julkisuuskuvaansa ja hylkää Mariannen. Päätös on esimerkki sosiaalisista paineista, joita tiivis yhteisö voi jäsenilleen aiheuttaa. 

Myös Connellin ihannoitu, arvoituksellisena pidetty hiljaisuus osoittautuu myöhemmin huolestuttavaksi mielenterveydelliseksi häiriöksi: Connellilla diagnosoidaan vakava masennus ja itsetuhoisuutta. Tätä voidaan pitää kirjailijan kannanottona konventionaalisiin sukupuolirooleihin; myös miehille kuuluu oikeus puhua tunteistaan ilman, että heidän maskuliinisuutensa kärsii. 

Teoksen nimi Normaaleja ihmisiä viittaa sosiaalisiin normeihin. Sekä Connellilla että Mariannella onkin jatkuva pyrkimys elää “normaalissa parisuhteessa”. Kummankin kohdalla tavoite jää kuitenkin toteutumatta: Mariannen onneton suhde yläluokkaiseen Jamieen on täynnä seksuaalista tyytymättömyyttä ja henkistä väkivaltaa, kun taas Connell päätyy rakkaudettomaan suhteeseen lääkäriopiskelija Helenin kanssa. Ulkoisilta ansioiltaan kummankin liitot täyttävät yleiset normit: seurustelukumppanit ovat älykkäitä, hyvistä sosiaalisista piireistä tulevia ja ulkonäöltään viehättäviä. Henkilökohtaisten tarpeiden laiminlyönti kuitenkin kostautuu ja molemmat päätyvät suhteissaan kivuliaaseen eroon. Sekä Mariannen että Connellin tarve täyttää ulkopuolisten ihmisten odotukset ajavat heidät syvään onnettomuuteen ja jopa itsetuhoiseen käytökseen. 

Väkivalta ja sen eri ilmenemismuodot muodostavat mielenkiintoisen ja huolestuttavan elementin nuorten normeihin: kumpikin päähenkilö kykenee erittelemään “normaalien ihmisten” ja parisuhteen piirteet, mutta kupikaan ei kyseenalaista jatkuvaa väkivaltaa. Kesälomalla Connell esimerkiksi joutuu raiskausyrityksen uhriksi, mutta ei osaa pitää tapahtunutta vakavana tai huomionarvoisena asiana. Myös Marianne hyväksyy kotonaan ja parisuhteessaan ilmenevän väkivallan ja jopa hakeutuu kuritettavaksi. Mariannen tarvetta rangaistuksi tulemiselle ei kuitenkaan voi mieltää viehätykseksi sadomasokismiin, sillä hän toteaa, ettei nauti kuritettavana olemisesta. Sekä Connell että Marianne näin ollen hyväksyvät itseensä kohdistuvan väkivallan. Asetelma on tarkka kuvaus laajemmasta yhteiskunnallisesta ongelmasta: lähisuhdeväkivalta on edelleen yksi suurimmista länsimaisista ihmisoikeusongelmista. Vaikka julkinen keskustelu väkivallan eri muodoista on tuomitsevaa, yksilötasolla väkivaltaan on edelleen vaikea puuttua.  

Kirjoitusteknisenä huomiona on vielä nostettava esiin Rooneyn valinta muotoilla dialogi osaksi tekstin massaa ilman ajatusviivoja tai lainausmerkkejä. Vuorosanat on upotettu osaksi kerrontaa ilman erityistä korostusta, mikä tekee tarinasta puhutun kertomuksen omaisen. Romaanin lukeminen tuntuukin ystävän pitkän, salaisuuksia sisältävän puheenvuoron kuuntelemiselta. Siksi teos toimisi varmasti äänikirjanakin. Puheenomaisuus toimii hyvin, sillä se tekee kerronnasta intiimin. Ja kun lukijalla on ekslusiivinen olo, hän luultavasti vaalii kuulemaansa. 

Sally Rooneyn romaani Normaaleja ihmisiä on kuvaus vallitsevista normeista. Kuvaus on realistisuudessaan kauhistuttava, sillä teos nostaa esille länsimaisen yhteiskunnan suurimpia ongelmakohtia: syrjäytymisen, eriarvoisuuden ja ihmisarvojen jatkuvan polkemisen. Päähenkilöparin rakkaus on pysyvää ja pitkäkestoista, mutta melkein koko teoksen ajan se pysyy kuin purkitettuna piilossa muiden katseilta. Aito rakkaus ja siihen liittyvä kunnioitus pääsee esille vain harvoin, ja silloinkin se piilotetaan taas pian muiden näkemättömiin. Mariannen ja Connel vaalivat rakkauttaan kuin säilykepurkkia: aina valmiina, mutta vasta viimeisenä vaihtoehtona. 

Sally Rooney (2020) Normaaleja ihmisiä ("Normal people", 2018). Suom. Kaijamari Sivill. 

Kuvat: @chains_of_light 

Olen julkaissut tämän esseen myös Maailmankirjat-blogissa. 

Tämä teos täyttää Helmet-lukuhaasteesta (2021) seuraavat kohdat: 

5. Kirja liittyy tv-sarjaan tai elokuvaan (tästä on tehty TV-sarja) 

6. Kirja kertoo rakkaudesta

7. Kirjassa on kaveriporukka

11. Kirja kertoo köyhyydestä

29. Kirjan henkilön elämä muuttuu

38. Kirja on käännetty hyvin

46. Kirjassa syödään herkkuja (esimerkiksi Italiassa mansikoita) 

Jojo Moyes – Kerro minulle jotain hyvää

 

Jojo Moyes – Kerro minulle jotain hyvää (Gummerus) 

Ilmestymisvuosi: Alkuperäinen 2012, suomennos 2015, oma painokseni 2016 

Sivuja: 476

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä 

Ensimmäinen lause: 

"Kun Will tulee kylvystä, Lissa on hereillä, nojaa tyynyihin ja selailee Willin sängyn vieressä olleita matkaesitteitä."

-

Kun joku naapureistani jätti Jojo Moyesin tunnetuimman teoksen roskakatokseen löydettäväkseni, tiesin etten voisi enää vältellä romaaniin tutustumista. Vein kirjan sisään ja päätin aloittaa teokseen tutustumisen jo samana päivänä. 

Ylevä tavoitteeni oli kahlata koko tiiliskivimäinen teos viikonlopun aikana läpi, mutta sain romaanin lopulta luettua paljon, paljon suunniteltua hitaammin. Yllätyin verkkaisesta lukutahdistani, sillä olin kuullut teosta luonnehdittavan helppolukuiseksi ja mukaansatempaavaksi. Moyesin käyttämä kieli onkin kieltämättä varsin arkista ja helpostilähestyttävää, mutta romaanin muut puutteet saivat lukuintoni laskemaan merkittävästi. Kerro minulle jotain hyvää muodostui yhdeksi niistä teoksista, jotka päätin saada luettua loppuun pelkällä tahdonvoimalla. 

Kun viittaan kerronnan puutteisiin, tarkoitan esimerkiksi kliseistä asetelmaa, ennalta-arvattavaa juonikuviota ja yksiulotteisia hahmoja. Teos kertoo hieman höpsöstä, suurisydämisestä Louisasta ("Lou"), joka perheensä sosiaalisesta ja taloudellisesta painostuksesta ajautuu nuoren, uskomattoman komean ja käsittämättömän rikkaan Willin henkilökohtaiseksi avustajaksi. Avustaja on oikeastaan väärä termi, sillä Louisa palkataan tosiasiassa Willin seuraneidiksi. Kultaisella ja epäitsekkäällä sydämellä varustettu Lou on vaikean paikan edessä, kun neliraajahalvaantunut Will paljastuu masentuneeksi ja vieraita kohtaan äärimmäisen varautuneeksi tiuskijaksi, jonka kova kuori vaatii runsaasti pehmittämistä. Vaikka hahmot tuntuvat rämpivän hämmentyneinä tunteiden suossa, lukijalle on heti alusta alkaen selvää, että nämä kaksi valokeilaan nostettua henkilöhahmoa tulevat rakastumaan toisiinsa. Toivoin kovasti, että tarinaan olisi keksitty jokin omaperäisempi ja kiinnostavampi käänne, mutta valitettavasti koko juoni nojaa Louisan ja Willin hitaastisyttyvän rakkauden varaan. 

Kerro minulle jotain hyvää noudattaa niinkutsuttua sankarin myyttisen matkan juonikuviota (esim. täällä lisätietoa) niin ennalta-arvattavasti, ettei lukeminen tarjoa suuria yllätyksiä. Tapahtumat seuraavat toisiaan itseään toistavana epäkiinnostavana massana. Täytyy toki muistaa, että romaani edustaa ns. chick lit -kirjallisuutta, jolle tietynlaiset kliseet ja ennalta-arvattavuus ovat ominaisia (ja joskus jopa toivottavia) piirteitä. Moyesin teoksesta puhuttaessa uskallan kuitenkin olla kriittinen, sillä romaanissa olisi ollut valtavasti potentiaalia paljon syvällisempään tulkintaan ja monitahoisiin näkökulmiin. Mikäli edes hahmojen lähtöasetelma olisi ollut hitusen mielikuvituksekkaampi, teos olisi voinut tarjota enemmän ajatuksia herättävän matkan hahmojen mukana. Lukiessani romaania en voinut lakata toivomasta, että särmikäs miljonääri Will olisikin ollut köyhä ja vähemmän komea. 

Kirjan kertojana toimii itsensä kanssa hieman eksyksissä oleva Louisa, joka ymmärtää asioiden laidan usein monta kymmentä sivua lukijaa hitaammin. Teosta kahlatessani tunsinkin oloni usein jokseenkin aliarvioiduksi. On oma taiteenlajinsa johdatella lukija hoksaamaan asioita hahmoja vikkelämmin, mutta Moyesin teoksen kohdalla lukija ehtii jopa pitkästyä odotellessaan, että hahmot vihdoin ymmärtävät saman kuin lukija jo parisataa sivua aiemmin. Kerronnan tahti tuntuukin Kerro minulle jotain hyvää -teoksessa ongelmalliselta, sillä se laahaa hitaasti niin tapahtumien kuin dialogienkin osalta. 

Kerrontaan on ripoteltu muutamia lukuja, joissa kertojan paikalle astuu joku teoksen sivuhenkilöistä. Tällaiset osiot olivat mielestäni kirjan kiinnostavinta antia, sillä ne tarjoavat kliseiseen kertojahahmoon raikasta vaihtelua ja antavat myös lukijalle uudenlaista näkökulmaa tapahtumiin. Olisinkin toivonut, että koko romaani olisi kirjoitettu tiheästi vaihtelevien kertojien äänillä. 

Monesti huomasin myös pohtivani, miten paljon enemmän teoksen tapahtumista olisi voinut saada irti, mikäli niitä olisi seurattu kokonaan ulkopuolisen henkilön silmin. Yksi tällainen potentiaalinen sivustaseuraaja voisi olla Louisan poikaystävä Patrick ("Pat"), joka on lähellä menettää järkensä Louisan ja Willin suhteen syventyessä. Sitä mukaa kun Louisa alkaa ajautua Willin pauloihin, Patrickin kontrollintarve kasvaa ja hän keskittyy urheiluun aina vain pakonomaisemmin. Harmi vain, että tämä kiinnostava psykologinen kuvaus jää varsin vähäiselle huomiolle. Patrickin tehtävä teoksessa on lähinnä olla Louisan tuttu ja tylsä poikaystävä, joka päähenkilön on uskallettava jossain vaiheessa jättää. Lukijana pohdin myös sitä, onko fyysisesti ylivoimainen poikaystävä vain pakollinen hahmo, jonka rinnalla halvaantuneen Willin kohtalo yritetään esittää mahdollisimman traagisena. 

Teoksen muihinkin hahmoihin liittyy ongelmallisuutta: henkilöhahmoja on paljon, eikä kaikilla heillä tunnu olevan kerronnassa suurta virkaa. Louisan suuri perhe esimerkiksi asuu pienessä nuhjuisessa talossa, jonne ovat pakkautuneet niin Louisa, äiti, isä, vaari, sisko kuin siskon poikakin. Näistä hahmoista merkittävimmässä roolissa on sisko, Katrina ("Treen"), joka on aina toiminut Louisan oppaana elämässä. Muiden hahmojen merkitys jää vaikeamminymmärrettäväksi. Heidän osuutensa tuntuu lähinnä olevan ahtaan asunnon täyttäminen, sillä perheen taloudellista ahdinkoa korostetaan jatkuvasti. Rahaongelmat ja köyhyyden olisi toki voinut toteuttaa myös vähemmän kliseisellä asetelmalla sekä merkityksellisemmällä hahmokavalkadilla. Siksi onkin vaikea ymmärtää, miksei Moyes ole käyttänyt perheen taloustilanteen kuvaamiseen mielikuvituksekkaampia tapoja. 

Kerro minulle jotain hyvää rakentuu päähenkilön hitaasta kasvutarinasta. Kasvuun kuuluu omien tunteiden ymmärtäminen (Williin rakastuminen), mutta myös maailmankuvan avartuminen. Paikoin Moyes onnistuu kuvaamaan Louisan henkistä kehitystä suhteellisen onnistuneesti. Kerronnan edetessä Louisan hahmo muuttuu itsetietoisemmaksi ja rohkeammaksi. Vahvasti perheensä ja vanhempiensa ikeessä sinnittelevä päähenkilö oppii vihdoinkin sanomaan muille aikuisille vastaan ja vaatimaan kunnioitusta myös itselleen.

 Kaiken tämän onnistuneen kerronnan keskellä harmistuin kuitenkin kirjailijan tapaan kuvata Louisan suhdetta kivuliaaseen menneisyyteensä. Nuorena raiskauksen/hyväksikäytön (tapahtumasta ei anneta tarkkaa tietoa) uhriksi joutunut Louisa piilottelee salaisuuttaan. Hän on rakentanut omaperäisestä pukeutumistyylistä ikään kuin suojakuoren itselleen, ettei vain viekottelevilla tai viehkeillä asuvalinnoilla kannustaisi ketään koskemaan itseensä luvatta. Hassut sukkahousut ja uniikit vaatteet muodostavatkin Louisan tavaramerkin ja identiteetin. Will nauraa usein Louisan asuvalinnoille ja pitää niitä avoimesti pilkkanaan, joskin salaa hyväksyy naisen omituiset vaateparret. Ensimmäistä kertaa Will kuitenkin osoittaa Louisalle avointa ja rehellistä ihailua, kun nainen hieman vastentahtoisesti pukeutuu klassiseen punaiseen, varsin paljastavaan juhlamekkoon. Juuri tällaisia flirttailevia asuja Louisa on vuosikaupalla vältellyt. Siksi tuntuukin suorastaan kuvottavalta, että vasta rintavaon paljastava mekko saa Willin tunnustamaan orastavan ihastumisensa. Oletin Louisan tuntevan jonkinlaista ahdistusta siitä, että seksiä tihkuva vaate toimii ratkaisevana linkkinä rakastavaisten välillä. Asia ei kuitenkaan vaivaa Louisaa vähimmissäkään määrin, mikä tuntuu absurdilta ja epäuskottavalta. 

Louisan kivulias menneisyys vaikuttaakin vain pakolliselta salaisuudelta, jota päähenkilö kantaa ollakseen lukijan silmissä kiinnostavampi. Asetelma toimisi, jos sillä olisi merkittävää painoarvoa hahmon kehityksen kannalta. Louisan kokema seksuaalinen väkivalta ei kuitenkaan näytä suuresti vaikuttavan hahmon toimintaan ja ajatuksiin Patrickin tai uuden ihastuksen kohdalla. Päähenkilön väkivaltainen menneisyys tuntuu hukatulta mahdollisuudelta, jossa olisi ollut potentiaalia syvempään psykologiseen kuvaukseen. 

Tiedostan täysin, että Moyesin romaani edustaa kevyttä chick lit -kirjallisuutta, jossa tietyt kliseet on totuttu antamaan anteeksi. Olen kuitenkin sitä mieltä, ettei Moyes olisi tarvinnut kaikkia kuluneita kliseitä menestyäkseen kirjailijana. Jojo Moyesin kirjoitustyyli on helpostilähestyttävä ja monenlaisten lukijoiden makuun sopiva, joten jo omaperäisempien hahmojen avulla tämäkin teos olisi voinut olla kiinnostavampi. Moyesilla on nimittäin kyky luoda värikkäitä ja uniikkeja henkilöhahmoja, esiintyihän heitä jo tämän romaanin sivuhenkilöinä. Toivon, että tällaiset monitahoiset sivuhenkilöt pääsevät kirjailijan muussa tuotannossa suurempaan rooliin. 

Kerro minulle jotain hyvää jäi mieleeni keskinkertaisena teoksena, joka ei valitettavasti houkuta tutustumaan kirjailijan muuhun tuotantoon. Lukemisen lomassa päätin kuitenkin selättää teoksen äänikirjaversion avulla, joten päädyin itse asiassa kuuntelemaan noin kolmasosan tästä romaanista. Huomasin, että Moyesin tyyli sopii paljon paremmin soljuvaan äänikirjaformaattiin kuin perinteiseen painotuotteeseen, joten ehkä seuraavaksi kokeilen lähestyä kirjailijan muita teoksia nimenomaan äänikirjan ominaisuuksien kautta. 

Romaanin suomennos tuntui välillä hätäiseltä ja takkuilevalta (kuten esimerkiksi sivulla 410 "salamien iskiessä aaltoihin"), joten saatan palata kirjailijan muihin teoksiin mieluummin alkuperäiskielellä.

Mieleni tekee paneutua Moyesin tuotantoon vielä paremmin, sillä useat lukijat tuntuvat pitävän kirjailijan teoksista kovasti. Ehkä jätänkin tämän opuksen jonkun iloksi kirjaston vaihtohyllyyn mieluummin kuin palautan sen takaisin roskalavalle. 

Jojo Moyes, Kerro minulle jotain hyvää ("Me before you", 2012). Suom. Heli Naski. Gummerus Kustannus Oy, 2016. 

Kuvat: @chains_of_light 

Tämä teos täyttää Helmet-lukuhaasteesta seuraavat kohdat: 

5. Kirja liittyy tv-sarjaan tai elokuvaan (Tästä on tehty elokuvasovitus)

6. Kirja kertoo rakkaudesta

11. Kirja kertoo köyhyydestä

14. Kirja on osa kirjasarjaa (Kerro minulle jotain hyvää on ensimmäinen kirjasarjan kolmesta osasta)

29. Kirjan henkilön elämä muuttuu

37. Kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa

39. Kirjassa kuunnellaan musiikkia

Emilie Pine – Tästä on vaikea puhua

Emilie Pine – Tästä on vaikea puhua (Atena) 

*kirja saatu kustantajalta 

Ilmestymisvuosi: 2020

Sivuja: 207

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä 

Ensimmäinen lause: 

"Siinä vaiheessa kun löydämme hänet, hän on maannut omassa paskassaan jo monta tuntia."

-

Emilie Pinen autofiktiivinen esseekokoelma Tästä on vaikea puhua (2020) on feministinen kuvaus naisiin kohdistuvista odotuksista ja sukupuolittuneista ongelmista. Teos käsittelee aiheita, jotka ovat yhteiskunnallisesti kiisteltyjä tai jopa vaiettuja. Päähenkilö varttuu konservatiivisessa Irlannissa, jossa avioero on laitonta vielä vuoteen 1997 asti. Lakiin kirjattujen rajoitteiden lisäksi kertojan päätöksiä säätelevät julkiset asenteet, lähipiirin odotukset sekä erilaiset sisäpiirit, kuten ahdasmielinen yliopistomaailma. Tästä on vaikea puhua on kertomus naiseksi kasvamisesta rajoitteiden ja kohtuuttomien odotusten maailmassa, jossa ihmisellä ei aina ole oikeutta edes omaan kehoonsa.

Teoksen esseet on jaoteltu kuuteen lukuun. Jokainen näistä luvuista on Pinen omakohtainen kertomus naiseuteen liittyvistä ongelmista. Vaikeudet kumpuavat ympäröivästä yhteiskunnasta, johon on pinttynyt ahdas ja vanhoillinen kuva naisesta. Kertojan maailmassa naiset ovat joko synnytyskoneita, jonkun vaimoja, söpöjä koristeita tai miehen nautinnon mahdollistajia.Teoksen miljöö ei kuitenkaan ole fiktiivinen, vaan todellinen kuvaus Irlannista viime vuosikymmeninä. Romaani tuo esille naiseuden ongelmia aina ihokarvojen ajelusta ihmisoikeuksien laiminlyöntiin.

Romaanin alkuperäinen nimi “Notes to self ” viittaa henkilökohtaisiin muistiinpanoihin. Pinen teos onkin esseekokoelma, joka paljastaa kirjoittajastaan myös epämiellyttäviä puolia. Ahdasmielisessä yhteiskunnassa kasvanut nainen ei aina osaa itsekään antaa arvoa itselleen saatika muille. Teoksen merkittävyys rakentuukin juuri siitä, ettei Pine esitä itseään täydellisenä tai kaunisteltuna versiona. Hänen kertojansa on ajoittain huonotapainen ja itsekäs nainen, jolla on vaikeuksia täyttää yhteiskunnalliset odotukset. Kirja on rehellisen inhimillinen kertomus siitä, miten ympäristön asenteet siirtyvät yhteiskunnasta yksilöön. Teoksessa on useita kohtia, joissa kertoja myös myöntää aiheiden olevan vaikeita: narratiivi pitää taukoja, pyytää miettimisaikaa ja kuvailee kirjoittamiseen liittyviä ongelmia. Teos tuntuukin hyvin henkilökohtaiselta muistiolta, joka on täynnä kirjoittajan omaa inhimillistä
epäröintiä.

Vaikka siirtymät aiheesta ja luvusta toiseen ovatkin ajoittain jyrkkiä, kerronta pysyy eheänä ja kiinnostavana. Pine kuljettaa lukijaa halki isän alkoholismin, vanhempien vaikean avioliiton, lapsettomuuden sekä turvattomien nuoruusvuosien. Vaikka nykyaikaisen lukijan on vaikea samastua esimerkiksi irlannin aborttikieltoon, ymmärrettävän ja helpostilähestyttävän kerronnan ansiosta lukijan on mahdollista tuntea aitoa empatiaa. Pine käyttää sanastoa ja ajatuksia, jotka ovat vähintäänkin useimmille naisille tuttuja:

“Vaikka en ajattele mitään muuta kuin keskenmenoa ja tunnen menettäväni järkeni, en
puhu asiasta. En edes jaksa puhua siitä. Aihe on liian arka, ja se on liian vaikea, ja se on liian
häpeällinen. Ja sitä paitsi, koska kukaan ei ole ikinä puhunut tai edes maininnut
keskenmenoistaan minulle, uskon että minunkin kuuluu vaieta (Pine 2020, 66).”

Vaikenemisen kulttuuri kulkee punaisena lankana teoksen luvusta toiseen. Kertoja pysyy
hiljaa kivuliaista kuukautisista, menetetystä lapsesta, työpaikkakiusaamisesta ja monesta
muusta asiasta:

“Olen harrastanut suojaamatonta seksiä, koska en ole yksinkertaisesti saanut sanottua
ääneen kondomi-sanaa. Olen pysynyt vaiti papa-testissä ja yrittänyt olla välittämättä kivusta,
joka väärin ohjattu tähystin on aiheuttanut. Yhtä vaiti, antamatta itselleni lupaa huutaa
ääneen, olen ollut kohtuni tuskallisen ultraäänen aikana, ikään kuin hiljaisuuteni voisi
parantaa testituloksia (Pine 2020, 132).”

Naisten vaikeneminen on seurausta vuosisatoja jatkuneesta, sukupolvelta toiselle siirtyneestä naiseuteen liittyvästä häpeästä. Irlannin vuoteen 2018 asti jatkunut aborttikielto on jäänteitä naissukupuoleen jo vuosikausia kohdistuneista odotuksista, joissa nainen nähdään vain äitinä. Mikäli nainen ei esimerkiksi biologisista syistä tai omasta tahdostaan johtuen hanki lapsia, häntä saatetaan vielä nykypäivänäkin pitää epäonnistuneena poikkeusyksilönä.

Pinen teos osoittaa raadollisesti häpeän, joka näennäiseen epäonnistumiseen liittyy. Sama
häpeä saa naiset vaikenemaan jokakuukautisesta verenvuodosta, karvojen ajelemisesta ja
omista tuntemuksistaan. Romaani on avoimuudessaan osa feminististä liikettä, jonka tarkoitus
on tuoda esille vaietut puheenaiheet ja purkaa naiseuteen liittyviä vanhoillisia odotuksia. 

Kirjan suomennos Tästä on vaikea puhua palvelee hyvin teoksen sisältöä. Vaikka
Pinen osoittamat ongelmat ovat kaikkialla tunnettuja ja monesti myös tunnustettuja, niistä on
helpompi vaieta. Vuosisatoja, ehkä -tuhansiakin, rakentuneiden käsitysten murtaminen on
pelottavaa ja vaatii uskallusta. Myös kertoja tunnustaa tämän:

“Minua pelottaa olla nainen, joka aiheuttaa häiriötä. Tai nainen, joka ei aiheuta häiriötä tarpeeksi. Minua pelottaa. Mutta teen sen silti (Pine 2020, 204-205).”

Tätä esseekokoelmaa on kritisoitu siitä, ettei se tunnu tarjoavan mitään uutta nykyfeminismiin perehtyneille lukijoille. On totta, ettei ihokarvojen ja kuukautisveren esilletuonti tunnu enää kovin ajankohtaiselta feminismiltä. Koen itsekin yhteiskunnallisten arvojen muuttuneen sallivammiksi, eikä naisen kehoon enää kohdistu samanlaisia odotuksia kuin muutama vuosikymmen sitten. Se, että normit ovat muuttumassa, ei kuitenkaan tarkoita arvojen totaalista ja nopeaa muutosta. Osa lukijoista varmasti tunnistaa Pinen mainitsemat ongelmat, osa ehkä kamppailee niiden kanssa nykypäivänäkin.

Mielestäni ei siis ole oikeutettua väittää, etteikö Pinen teos tarjoaisi mitään uutta feministiseen keskusteluun. Esseekokoelman on nimittäin tarkoitus tarjota omakohtainen näkökulma menneisiin vuosikymmeniin. Se, että nykypäivänä kuukautisverestä voidaan puhua avoimemmin, ei poista sitä tosiasiaa, että vielä hetki sitten aihe oli vaiettu ja häpeällinen. Vaikka yhteiskunnalliset arvot ovat muuttuneet ymmärtäväisemmiksi naisen kehoa kohtaan, tarvitaan vielä nykypäivänäkin Pinen kaltaisia kirjailijoita, jotka tuovat esille lähihistorian absurdit normit.

 Muistan vielä itsekin, kuinka 2010-luvun yläasteikäisenä häpesin omia säärikarvojani. Asiaa ei yhtään auta, että vielä tänä päivänä Sanna Ukkolan kaltaiset mediavaikuttajat kritisoivat feminismiä "pimperoonin ihastelusta" ja "kuukautisverellä läträämisestä" (https://www.iltalehti.fi/kotimaa/a/7ed2f72f-57b8-4253-a640-57e71d9cc5e2). Tällaiset naisen ruumiintoimintoja kauhistelevat kirjoitukset hidastavat yhteiskunnallisten arvojen muutosta ja ylläpitävät konservatiivisia ajatusmalleja, joiden mukaan vaikeista asioista ei saa puhua. Siksi on tärkeää, että Pinen kaltaiset kulttuurivaikuttajat normalisoivat naisen ruumiillisuutta vielä tänäkin päivänä. 

Emilie Pinen feministinen Tästä on vaikea puhua -esseekokoelma on teos, joka tarkkanäköisesti ja jopa kipeän omakohtaisesti alleviivaa länsimaisessakin yhteisössä piilevää seksismiä, misogyniaa ja sukupuolisovinismia. Kirja on sisällöltään niin henkilökohtainen, että se voisi yhtä hyvin olla kirjailijan yksityinen muistikirja. Julkaisemalla omia kokemuksiaan, ajatuksiaan ja tunteitaan Pine kuitenkin tarjoaa tarttumapinnan ja äänen kaikille, jotka ovat kokeneet jotakin vastaavaa. Sillä vaikka Irlannin konservatiivinen aborttilaki saatiin vihdoin kumottua, vain 165 valtion 4000:sta yleislääkäristä on ilmoittanut olevansa valmis tarjoamaan aborttipalveluja (https://yle.fi/uutiset/3-10578765). Käytännössä tämä tarkoittaa, ettei kaikille apua tarvitseville naisille ole vieläkään tarjolla turvallista raskaudenkeskeytystä. Eikä aborttioikeus ole suinkaan ainoa asia, josta ihmiset vielä tänä päivänäkin pysyvät hiljaa. Enää ei kuitenkaan ole perusteltua vaieta – vaikka aiheista onkin vaikea puhua.

Emilie Pine, Tästä on vaikea puhua (“Notes to self ”, 2018). suom. Karoliina Timonen,
Atena Kustannus Oy, 2020.

Kuvat: @chains_of_light

Olen julkaissut lyhennetyn version tästä esseestä myös Maailmankirjat-blogissa. 

Tämä teos täyttää Helmet-lukuhaasteesta (2021) seuraavat kohdat: 

2. Kirjan on kirjoittanut opettaja (Pine on nykydraaman apulaisprofessori University College Dublinissa) 

4. Joku kertoo kirjassa omista muistoistaan

8. Kirja, jossa maailma on muutoksessa

26. Elämäkerta henkilöstä, joka on elossa

38. Kirja on käännetty hyvin

Ulla-Lena Lundberg – Jää

 

Ulla-Lena Lundberg – Jää (Teos & Schildts & Söderströms) 

Ilmestymisvuosi: 2012

Sivuja: 575

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä 

Ensimmäinen lause: 

"Jos on nähnyt kuinka maisema muuttuu, kun näköpiiriin tulee vene, ei mitenkään voi ajatella, ettei yksittäisen ihmisen elämällä ole merkitystä."

- 

Tartuin Ulla-Lena Lundbergin Finlandia-voittajaan viime kesänä. Teoksen maaginen miljöö ja kerronta osoittivat upeasti voimansa, sillä vaikka kahlasin tiiliskivimäisen romaanin sivuja heinäkuisen Helsingin lämmössä, mieleeni ovat jääneet rosoiset jäälautat, ulkoluotojen hyinen viima sekä kylmä, armoton meri. 

Jää kertoo kauas ulkosaaristoon asettuvasta papin perheestä. Elämä Luodoilla on rankkaa ja luonnonvoimien säätelemää. Asiat siellä on tehtävä ajallaan ja mielellään ennen jään tuloa: sato täytyy kylvää ja korjata, uusi silta rakentaa, lapset tehdä ja tutkinto suorittaa. Talvella mikään ei liiku: raskas jääkansi vaimentaa meren äänet ja elämä Luodoilla hiljenee. Pimeyden ja ankaran kylmyyden keskellä nuoren papin on kuitenkin jaksettava valaa luotolaisiin uskoa. Vähällä ei myöskään pääse pastorska, jonka harteilla koko pappila lepää. 

Joissakin kirjoituksissa Lundbergin teosta on moitittu hitaasti eteneväksi ja tapahtumaköyhäksi. Lukijana olen kuitenkin toista mieltä, sillä Luodoilla tapahtuu koko ajan jotakin. Pienessä saaristolaisyhteisössä liike vain on pienimuotoisempaa kuin kaupungissa. Olennaisiksi tapahtumiksi muodostuvatkin arjen asiat, kuten lehmien lypsäminen, saarnan pitäminen tai jatkuva, loputon kahvin keitto sekä kestitseminen. Lundbergin kerronnan hienovaraisuus on teoksen suurin voima: elämän jatkuva virta rakentuu pienistä teoista sekä lähes huomaamattomista valinnoista, joita selviytyäksemme teemme. 

Kerronnan elävä tyyli värikkäine ilmauksineen tekee Jään lukemisesta suoranaista nautintoa. Lundbergilla on taito rakentaa hahmojensa mielenmaisema tunnistettavaksi ja uskottavaksi varsin vähäeleisten ilmaisujen kautta. Lundberg sulattaa hahmojen vuorosanat ja kerronnan sulavasti toisiinsa hylkäämällä välillä lainausmerkit. Vaikka tuntematon kertoja tarkkailee hahmojen toimintaa etäältä ja ulkopuolisesta näkökulmasta, kerronnan inhimilliset sävyt ja voihkaisut luovat kuvaa persoonallisesta kertojaäänestä. Eläytyvä kerronta myös vahvistaa tapahtumien volyymia: kun jotain kauheaa tapahtuu, myös kertojaääni huokaisee. Tällainen monisyinen kerronta auttaa lukijaa elämään hahmojen mukana ja kokemaan tapahtumat omakohtaisemmin. 

Olen myös törmännyt jonkin verran kritiikkiin, joka käsittelee Jään yksiulotteiseksi koettuja henkilöhahmoja. Tässäkin korostan lukijan tarkkanäköisyyttä: monilla hahmoilla on hallitsevia piirteitä, jotka kätkevät alleen varjellumpia ja intiimimpiä puolia. Esimerkiksi papin rouva Mona esitetään tarinassa usein kovassa valossa. Hänestä maalataan kuvaa kylmänä, äkäisenä ja suorituskeskeisenä ihmisenä. Jyrkän ulosannin taakse kätkeytyy kuitenkin huolehtivainen, lämmin ja syvän rakastunut nuori nainen, joka tekee kaikkensa pitääkseen niin pappilan kuin omankin ulkokuorensa kasassa. Nämä Monan herkemmät piirteet tulevat esille vain harvoina pilkahduksina, sillä pastorskalta odotetaan kaikkea muuta kuin sentimentaalisuutta. Lukija onkin teoksessa ulkopuolisen tarkkailijan osassa, eikä hahmojen mielenmaisemaan ole helppo päästä käsiksi. Juuri tämä teki mielestäni teoksen hahmoista kiinnostavia: he tuntuivat todellisilta ihmisiltä, joihin täytyy tutustua ennen kuin heidät voi todella oppia tuntemaan. 

Luodon asukkaat ja karu luonto muodostavat yhdessä harmonisen kokonaisuuden, joka elää ja sykkii kaukana kaupungin valoista omilla ehdoillaan. Otsikko "Jää" ei kuvasta ainoastaan armotonta luonnonvoimaa, vaan ihmisten välistä kylmyyttä. Luotolaiset muodostavat hyvin eksklusiivisen sisäpiirin, jonka osaksi ei pääse aivan helposti. Osa saarelaisista ajatteleekin, että luotolaiseksi voi vain syntyä. Papin perhe muodostaa tähän sääntöön poikkeuksen, sillä nuori Petter-pappi perheineen sujahtaa kuin luonnostaan osaksi pientä saariyhteisöä. Luotolaiseksi tuleminen ei kuitenkaan tarkoita pelkkää hyvää, sillä saarella vallitsee karu kulttuuri, jossa lähteville veneille ei ole tapana vilkuttaa. 

Keskittymällä kuvaamaan eristäytyneen yhteisön toimintaa Lundberg käsittelee pohjoisen kansan dynamiikkaa. Jokaisella saarelaisella on oma roolinsa, kuten omituisella tohtori Gyllenillä, itkuisella pikku-Sannalla ja ahkeralla Adele Bergmanillakin. He kaikki tarvitsevat toisiaan, vaikka elävätkin etäällä. Symboliseksi kohtaukseksi muodostuukin sillan rakentaminen, joka hetkeksi liittää saarelaiset tiiviisti toisiinsa ja myös konkreettisesti muodostaa yhteyden kaikkien saarella elävien välille. Luotojen kuvaus ja  yhteisön toiminnan tarkastelu on rinnastettavissa kokonaisen pienen kansan väestöön. Suomalaislukijoiden on helppo samastua luotolaisiin, sillä myös kotimaan lähimenneisyyteen kuuluu kovia ponnistuksia, jotka aikoinaan hitsasivat eripuraisen kansan yhteen. 

Moni lukija on myös kertonut liikuttuneensa noin teoksen viimeisen kolmanneksen paikkeilla ja jopa itkeneensä kirjan edetessä kohti loppuaan. Ymmärrän hyvin, sillä itsekin koin romaanin loppuvaiheet raskaina ja dramaattisina. Teoksen loppuvaiheilla myös kerronnan balanssi muuttaa muotoaan, sillä päähenkilön voidaan katsoa vaihtuvan kesken tarinan. Asetelmanmuutos pakottaa myös lukijan tutkimaan hahmoja uudesta näkökulmasta. Jään päähenkilöstä puhuttaessa ymmärrän senkin aspektin, ettei keskushenkilöä oikeastaan alun alkajaankaan ole: pääosassa sen sijaan toimivat luonnonvoimat sekä yhteisön elämä. 

Tulkitsen Jään vahvan feministiseksi teokseksi. Erityisesti huomioni kiinnittyi Monan hahmoon ja yhteisön konservatiivisiin olettamuksiin häntä kohtaan. Mona kokkaa, hoitaa lehmät, kasvattaa lapset, korjaa sadon ja auttaa miestään pappilan juoksevissa asioissa. Silti saarelaiset kyseenalaistavat hänen osaamisensa ja selviytymiskykynsä. Tästä aiheesta on vaikea kirjoittaa paljastamatta liikaa teoksen juonesta, mutta haluan kiinnittää lukijoiden huomion naisiin kohdistuviin vanhanaikaisiin yleistyksiin. Kun Petter ei ole paikalla, luotolaiset ovat kovasti huolissaan Monan kyvystä toimia ja pärjätä. Monan hahmo on kuitenkin perinteisellä mittapuulla varsin maskuliininen, siinä missä Petter esitetään feminiinisenä pidettyjen piirteiden kautta. Onkin siis suorastaan huvittavaa, miten luotolaiset väheksyvät Monan toimijuutta ja surkuttelevat hänen yksinäistä eloaan vain hahmon sukupuolen tähden. Ajattelumallin järjettömyys korostuu kohtauksissa, joissa asetelma on päinvastainen: kun Petter lähtee yksin matkaan, kukaan ei kyseenalaista hänen kykeneväisyyttään. Loppujen lopuksi pappi on pariskunnasta se osapuoli, joka suljettujen ovien takana tarvitsee eniten tukea työssään. 

Ulla-Leena Lundbergin Jää on vavahduttava lukukokemus, joka päästää lukijan hetkeksi osaksi saaristoseurakunnan korutonta elämää. Teos on myös kuvaus ihmisen osasta luonnonvoimien keskellä. Vaikka siltoja voidaan rakentaa vetten yli, meri ei muuta tapojaan. Jää saapuu joka vuosi.

Lundberg, Ulla-Leena (2012) Jää ("Is" 2012). Teos & Schildts & Söderströms. 

Kuvat: @chains_of_light  

Tämä teos täyttää Helmet-lukuhaasteesta (2021) seuraavat kohdat: 

3. Historiallinen romaani

6. Kirja kertoo rakkaudesta

21. Kirja liittyy johonkin vuodenaikaan

22. Kirjassa ajetaan polkupyörällä

29. Kirjan henkilön elämä muuttuu

34. Kirjassa tarkkaillaan luontoa

37. Kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa

38. Kirja on käännetty hyvin

45. Kirjan on kirjoittanut pohjoismainen kirjailija