Vanessa Springora – Suostumus

Vanessa Springora – Suostumus (WSOY)

*kirja saatu kustantajalta 

Ilmestymisvuosi: 2021

Sivuja: 174

Läpäiseekö Bechdelin testin: ei

Ensimmäinen lause: 

"Lasten sadut ovat suuri viisauden lähde."

-

 Ranskalainen kustannustoimittajana työskentelevä Vanessa Springora kertoo Suostumus-omaelämäkerrassaan (2021), ettei olisi halunnut kirjoittaa sitä. Teos paljastaa piilotellut arvet, jotka lapsuuden hyväksikäyttö kirjailijaan jätti. Kirja on myös voimallinen isku vasten ylistetyn ranskalaiskirjailijan, Gabriel Matzneffin kunniakasta mainetta. Romaanissaan Springora kertoo yksityiskohtaisesti Matzneffin harjoittamasta seksuaalisesta, fyysisestä ja henkisestä väkivallasta ja hyväksikäytöstä. Matzneffin aiempaa tuotantoa kommentoiva Suostumus asettaa ihaillun kirjailijan tuotannon uudenlaiseen valoon ja luo kaivattua dialogia kirjallisuuden ja kulttuurin kentälle.

 Springoran teos on vahvan feministinen kuvaus seksuaalisen hyväksikäytön uhrien asemasta. Vaikka romaanin tapahtumat sijoittuvat vain muutaman vuoden aikaikkunaan, Springoran teini-ikään, teoksen sisäistekijä korostaa asenteiden ja lainsäädännön hidasta muutosta. Myös 2020-luvulla seksuaalisen hyväksikäytön uhrien asemassa on monin paikoin parantamisen varaa, sillä vielä nykypäivänäkään joidenkin valtioiden lainsäädännöt eivät tunnusta kaikkia uhrien oikeuksia. Kyseessä ei ole mielipidekysymys, vaan ihmisoikeusongelma. Springoran teos onkin ilmestyttyään herättänyt erityisesti Ranskassa kiivasta yhteiskunnallista keskustelua liittyen seksin harjoittamiseen alaikäisten kanssa. 

Teoksen konflikti rakentuu risteävien ajattelumallien ympärille. Tapahtumien aikoihin 13-vuotias Springora (teoksessa nimellä “V.”) uskoo vilpittömästi rakastavansa viisikymmenvuotiasta Matzneffia (“G.”). Myös G. uskoo palavaan rakkauteen teinityttöä kohtaan. G:n suurin motiivi on toimia hyväntekijänä, joka opastaa valitsemansa lapset seksin iloihin. Hän rehvastelee osaamisellaan, “jonka ansiosta hän on aina osannut viedä neitsyyden hyvin nuoriltakin tytöiltä satuttamatta heitä (Springora 2021, 43)”. 

Kun V. varttuu, hänen käsityksensä suhteesta muuttuu. V. ei enää näe G:tä suurena rakastajana, vaan itsekkäänä hyväksikäyttäjänä. V. kasvaa aikuiseksi ja ymmärtää, ettei aikuisen ja varhaisteinin välinen seksisuhde voi koskaan olla oikein. G. sen sijaan ei muuta ajattelutapaansa. Hän jatkaa elämäntyötään “seksin eksperttinä” ja vaihtaa uhria. 

Vuosien kuluessa V:n hyväksikäyttäjä, G., kirjoittaa ylistettyjä menestysteoksia, joiden sivuille vangitsee alaikäiset uhrinsa. Myös V:n vuoro koittaa ja hän päätyy fiktiiviseksi hahmoksi. Kirjojen tarkoitus ei kuitenkaan ole edistää alaikäisten itsemääräämisoikeutta, vaan puolustaa G:n mielestä epäreilusti tuomittuja aikuisia. Springora kirjoittaa G:n tuotannosta ja raiskauksen määritelmästä seuraavasti: 

“Hyväntekijän rooli, jonka G. mieluusti kirjoissaan itselleen suo, perustuu siihen, että ammattilainen, osaava asiantuntija eli suoraan sanottuna ekspertti opastaa nuoria seksin iloihin. Todellisuudessa tuo erityiskyky rajoittuu siihen, että hän ei aiheuta kumppanille kärsimystä. Ja kuten hyvin tiedämme, silloin kun tilanteessa ei ole kärsimystä eikä pakottamista, kyseessä ei ole raiskaus (Springora 2021, 135).”

 Alaikäisen lapsen seksuaalisuuden kahlitseminen romaanin sivuille on haavoittavaa, jopa traumatisoivaa. G. onnistuu myös hyödyntämään yksityisyyteen liittyvää puutteellista lainsäädäntöä julkaisemalla tunnistettavia valokuvia alaikäisestä V:stä ja sisällyttämällä hänen henkilökohtaiset rakkauskirjeensä osaksi fiktiivistä, joskin hyvin tunnistettavaa kertomusta. 30 vuotta myöhemmin Springora kääntää G:n aseen itseään vastaan ja kirjoittaa rehellisen omaelämänkerran, joka rakentaa sillan fiktion ja realimaailman välille. Suostumus onkin merkittävä teos, sillä se pakottaa lukijan tulkitsemaan Matzneffin tuotantoa ihmisoikeusnäkökulmasta ja biografisen tutkimuksen keinoin. 

Springora kirjoittaa romaanissaan kulttuurillisesta sokeudesta, jonka ansiosta karismaattiset ja taiteelliset ihmiset saavat nauttia hämmentävistä erivapauksista. Matzneff kirjoitti uransa aikana kymmeniä päiväkirjoja, novelleja, esseitä, tarinoita ja runoja, joissa fantasioi lasten hyväksikäytöstä ja kertoi kokemuksistaan. Springora kertoo teoksessaan, että G. tosiaan tunnettiin taiteilijapiireissä pedofiilina ja efebofiilina. G. osallistui myös moniin julkisiin tilaisuuksiin mukanaan alaikäinen seuralaisena. Karismaattinen kirjailija osasi kuitenkin kääntää yleisön huomion kirjallisiin ansioihinsa, eikä Matzneffia koskaan tuomittu seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Hän sai monet kirjailijakollegansa jopa allekirjoittamaan laatimiaan pamfetteja ja addresseja, joissa puolustetaan aikuisen oikeutta kajota lapseen. 

Teoksen käännösoikeudet on myyty jo yli 20 maahan. Suomenkielisen painoksen on kääntänyt Lotta Toivanen. Käännöstyö on tarkkaa ja kunnioittaa alkuperäisjulkaisun suoraviivaista tyyliä. Moderni kirjoitusasu auttaa lukijaa pääsemään paremmin sisälle 13-vuotiaan V:n mielenmaisemaan, vaikka teos sisältääkin myös moniulotteisia lainauksia kaunokirjallisuuden klassikkoteoksista. Springoran teksti esimerkiksi Vladimir Nabokovin Lolitan rinnalla luo siteen perinteisen ja uudenaikaisen kirjallisuuden välille. Lainaukset korostavat tuskaisan hidasta muutosta: Lolitan kaltaisia tyttöjä on meidänkin aikanamme.

Suostumus on kirja, johon tiivistyy sanataiteen voima. Matzneff käytti kirjoittamista harhautuskeinona, jonka avulla oikeutti omat sairaalloiset halunsa. Springora sen sijaan päätti kirjoittaa ja julkaista Suostumuksen, sillä “yksikään näistä lukemattomista rakastajista ei kuitenkaan ole halunnut kirjoittaa kirjaa ihanasta suhteestaan G:n kanssa (Springora 2021, 171).” Hiljaisuus voidaan edelleen tulkita esimerkiksi seksuaalirikoslaissa myöntymykseksi, joten myös Matzneffin uhrien vaitiolo on saattanut vaikuttaa vähäeleiseltä suostumukselta. Suostumus murtaa tämän myytin ja antaa äänen niin Matzneffin hyväksikäyttämille kuin muutoin seksuaalista väkivaltaa kokeneille lapsille, joita puutteellinen lainsäädäntö ei ole kyennyt suojelemaan. 

2020-luvun intersektionaalinen feminismi mahdollistaa Suostumuksen kaltaisen avoimen keskustelun. Myös useat muut taiteilijat ovat käyttäneet kirjallista tuotantoaan dialogin avaamiseen ja ihmisoikeuksien puolustamiseen. Springoran lisäksi esimerkiksi Mercedes Bentso -taiteilijanimellä toimiva rap-artisti Linda-Maria Roine on kirjoittanut muun muassa seksuaalisesta hyväksikäytöstään kertovan omaelämäkerran Ei koira muttei mieskään (2019). Myös useat Mercedes Bentson lyriikat perustuvat tositapahtumiin ja ovat peittelemättömiä syytöksiä hyväksikäyttäjiä kohtaan. Omana aikanamme taiteilija ja narratiivi sulautuvatkin usein toisiinsa, ja monet kirjailijat ovat hyödyntäneet tekniikkaa nostaakseen vaietut aiheet osaksi julkista keskustelua. Springoran Suostumus ei näin ollen ole tyylilajinsa ainoa teos, mutta muodostuu tärkeäksi rakennuspalikaksi osana kirjallisuuden feminististä verkostoa. Tämä kirjava kudelma rakentaa yksi teos kerrallaan tietä yhdenvertaisemmalle yhteiskunnalle ja universaaleja ihmisoikeuksia kunnioittavalle oikeudenmukaisuudelle. 

Vanessa Springora, Suostumus (“Le Consentement”, 2020). suom. Lotta Toivanen, WSOY, 2021.

Kuvat: @chains_of_light

Note: Olen julkaissut tämän tekstin myös Maailmankirjat-blogissa.

Tämä teos täyttää Helmet-lukuhaasteesta (2021) seuraavat kohdat:

4. Joku kertoo kirjassa omista muistoistaan

26. Elämäkerta henkilöstä, joka on elossa

29. Kirjan henkilön elämä muuttuu

38. Kirja on käännetty hyvin

43. Kirjassa ei kerrota sen päähenkilön nimeä

49. Kirja on julkaistu vuonna 2021

Tommi Kinnunen – Ei kertonut katuvansa

 Tommi Kinnunen – Ei kertonut katuvansa (WSOY)

Ilmestymisvuosi: 2020

Sivuja: 349

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä 

Ensimmäinen lause: 

"Illansuussa naiset seisoivat sataman kaduilla ja kauempanakin, siellä mistä merestä nouseva rinne jyrkkeni Narvikfjelletiksi." 

-

Note: Viittaan tässä tekstissä Kinnusen henkilöhahmoihin kollektiivisesti naisina, vaikka tulkitsenkin yhden hahmon tosiasiassa transmieheksi. Käytän kuitenkin termiä "naiset" teoksen ajankuvan tähden, sillä 1900-luvun puolivälissä myös transmiehet luokiteltiin virheellisesti naisiksi. 

-

Tommi Kinnusen vaellusromaani Ei kertonut katuvansa (2020) on ollut erilaisten lukijoiden ja bloggaajien suosiossa ilmestymisestään lähtien. Eikä ihmekään, sillä Kinnusen romaani asetettiin ehdolle myös vuoden 2020 kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon saajaksi. Se ei yllätä, sillä myös Kinnusen aiemmat romaanit ovat nauttineet lukijoiden suitsutuksesta. Uusin teos onkin taattua Kinnusta, eli huolellisesti rakennettu historiallinen kertomus koti-Suomesta. 

Tommi Kinnunen tunnetaan aktiivisesta työstään mm. koululaitoksen yhdenvertaisuuden edistäjänä ja opetusalan äänitorvena. Olen itsekin seuraillut Kinnusen työtä jo useamman vuoden ajan ja ihaillut hänen tarkkasilmäisyyttään ja kykyä pureutua ongelmien ytimeen. Sama tarkkaavaisuus ja pinnan alle kurottaminen näkyvät myös hänen romaaneissaan, erityisesti tässä uusimmassa. 

Ei kertonut katuvansa kertoo saksalaissotilaiden matkaan lähteneistä suomalaisista naisista, jotka jatkosodan päätyttyä joutuvat palaamaan takaisin Suomeen. Kertomus keskittyy naisten pitkään patikkamatkaan halki poltetun Lapin. Yksi kerrallaan naiset pääsevät lähemmäs omia synnyinseutujaan. Lopulta jäljelle jää vain tarinan päähenkilö, Irene, jonka matka jatkuu pisimmälle. 

Vaikka tarinan tapahtumat sijoittuvat pitkälti matkan kuvaamiseen ja päättymättömiltä tuntuviin kinttupolkuihin, teoksen todellinen anti piilee psykologisessa kuvauksessa. Vaikka sota on päättynyt, pelottavimmat ja vaarallisimmat tapahtumat ovat vasta edessäpäin. Matkaa tekevät naiset joutuvat taistelemaan selviytyäkseen pohjoisen äärimmäisissä olosuhteissa, eikä ajatus määränpäästäkään lämmitä: kotona odottaa jo kertaalleen hylätty perhe ja mitä luultavammin myös tuhottu koti. Matkasta suoriutuminen ei ole vain hurja fyysinen ponnistus, vaan myös kova henkinen koettelemus. Kaikki eivät selviä. 

Vahva veikkaukseni on, että Kinnusen teosta tullaan käyttämään monen peruskoulun opetuksessa. Teos on muotoiltu klassisen sankarin myyttisen matkan mukaisesti – jopa niin uskollisesti, että se syö paikoin tarinan uskottavuutta. Kirjaa voi kuitenkin tästä syystä käyttää erinomaisena malliesimerkkinä matkakertomuksen toimivasta ja mukaansatempaavasta rakenteesta. Myös kirjailijan käyttämät lauserakenteet ovat yleisesti ottaen helppolukuisia ja yksinkertaisia, joten teos on nopealukuinen ja sopii monenlaisen lukijan makuun. Kirja toimii siksi varmasti äänikirjanakin erinomaisesti. Uskon romaanin soveltuvan opetuskäyttöön myös historiallisen tarkkaavaisuutensa puolesta, sillä Kinnunen on tehnyt tapansa mukaan kattavan taustatyön kirjaa varten. Teoksessa on myös hienovaraista intertekstuaalisuutta, mikä sopii romaanin tyyliin mainiosti.

Teksti on kuitenkin monin paikoin erittäin valmiiksipureskeltua, joten lukijalle ei jää paljon täydennettävää. Kinnunen toki jättää suurimmat aukot (kuten naisten kohtalon kotipitäjään saavuttaessa) lukijan arvailtavaksi, mutta muutoin kaikkitietävä kertoja tuntuu täydentävän hahmojen ajatukset, toiminnan ja teoksen sanoman lukijan puolesta. Se on sääli, sillä uskon, että romaani yltäisi vielä väkevämpään ilmaisuun, mikäli teksti jättäisi enemmän tilaa myös lukijan omalle tulkinnalle. 

Lukijana koin jotkut Kinnusen käyttämät lauserakanteet ja kielelliset valinnat töksähtelevinä, kuten "hän"-pronominin korvaamisen termillä "se". Päätös toki korostaa naisten esineellistämistä ja epäinhimillistä kohtelua, mutta asian olisi voinut tuoda esille myös hienovaraisemmin elein ja kerronnallisia (tarinallisia) keinoja hyödyntäen. "Se"-sanan käyttäminen tuntuu modernilta kieleltä, eikä sovi historiallisen romaanin narratiiviin. 

Kinnusella on myös maneerinomainen tapa sijoittaa kieltoilmaisu virkkeen alkuun. Tällaisissa lauseissa subjekti on toistuvasti sijoitettu kieltoverbin ja varsinaisen predikaatin väliin, jolloin virkkeet kuuluvat muodossa "ei hän ollut tällaisissa käynyt" tai "ei hän ollut koskaan sille puhunut". Muotoilu on sen verran toistuva, että häiritsee lukemisen sujuvuutta. Muutoin Kinnusen kieli on kuitenkin kaunista, napakkaa ja yleisesti ottaen sujuvaa. 

Vaikka romaani on ennen kaikkea psykologinen kuvaus viidestä naisesta, hahmot tuntuvat jäävän pinnallisiksi. Päähenkilön yksityistä ajatusmaailmaa rakennetaan päiväkirjamaisten kirjoitusten avulla, mutta niiden jäykkä kieliasu ei tunnu istuvan Irenen hahmoon. Olin muutenkin hieman pettynyt kirjan yksinkertaiseen ja paikoin jopa nykypäiväiseltä tuntuvaan kirjoitusasuun ja erityisesti hahmojen dialogiin. Hahmojen puhetyyli ei tee oikeutta pienten pitäjien tai pohjoisen murteille, eikä hahmojen sananvaihto tästä syystä tunnu uskottavalta. Persoonallisilla puhetyyleillä hahmoja olisi helposti saanut rakennettua moniulotteisemmiksi, joten Kinnusen yksitoikkoinen dialogi tuntuu hukatulta mahdollisuudelta. Olen viime aikoina lukenut niin paljon erinomaisia suomalaisia aikansa kuvauksia upeine murteineen (esimerkiksi Paula Nivukosken Nopeasti piirretyt pilvet ja Väinö Linnan Tuntematon sotilas), että suorastaan hämmennyin siitä, miten suppea osa paikallisille ilmaisuille ja puhetavoille on Kinnusen teoksessa annettu. 

Romaanin hahmojen pinnallisuudesta ja yksiulotteisuudesta huolimatta Kinnunen ansaitsee tulla kiitetyksi sodan vähemmistöihin liittyvästä tarkkanäköisyydestään ja nostoistaan. Tarinan viisikko koostuukin keskenään hyvin erilaisista hahmoista: eläkeikää lähentelevä sairaanhoitaja Aili, kotoaan karannut nuori Katri, huorana itsensä elättävä Veera, transmies Siiri sekä onnettomasta avioliitosta lähtenyt Irene. Romaani itsessään on yksi harvoista kaunokirjallisista kuvauksista, jotka keskittyvät saksalaisten matkaan lähteneisiin naisiin. Saksalaisiin ihastuneet ja rakastuneet naiset eivät mentaliteetiltaan eronneet suuresti sakalaismielisistä suomalaissotilaista, mutta sodan jälkimainingeissa lähinnä naiset joutuivat tilille saksalaisten kanssa toimimisesta. Kinnusen teos onkin vahvan feministinen kuvaus jatkosotaa seuranneista tapahtumista, joissa sukupuolten eriarvoisuus korostui. 

On upeaa, että Kinnusen kaltaisen kirjailijat tarttuvat vähemmän tutkittuihin ja kirjoitettuihin aiheisiin. Ei kertonut katuvansa on vaikuttava vaellusromaani, joka tuo esille naisten vaikean aseman kahden tulen välissä suomalaisten ja saksalaisten hylkiöinä. Sotien aikaan naiset joutuivat ponnistelemaan ennennäkemättömällä tavalla pyörittäessään kotirintaman rattaita, mutta silti naisnäkökulmaa ja kokemuksia esitteleviä romaaneja on harmillisen vähän. Nykypäivän yhdenvertaisuuspolitiikan ja intersektionaalisen feminismin nimissä on vain oikeutettua kääntää historian- ja kulttuurintutkimuksen huomio myös sodan vähemmistöihin. Vaikka kaikki teoksen hahmot eivät nykypäivän termeillä ja tietämyksellä olekaan naisiksi luokiteltavia, omana aikanaan heidän nähtiin edustavan nimenomaan sodan feminiinistä puolta. Omana aikanamme sodasta puhuessamme meidän on kuitenkin syytä muistaa, että jalustalle nostettujen sotasankareiden lisäksi tärkeinä (ja usein unohdettuina) tekijöinä toimivat myös naiset ja sukupuolivähemmistöt. 

Kinnunen, Tommi (2020) Ei kertonut katuvansa. WSOY, Helsinki. 

Kuvat: @chains_of_light

Tämä teos täyttää Helmet-lukuhaasteesta (2021) seuraavat kohdat:

2. Kirjan on kirjoittanut opettaja

3. Historiallinen romaani

6. Kirja kertoo rakkaudesta

8. Kirja, jossa maailma on muutoksessa

12. Kirjassa ollaan metsässä 

20. Kirjassa on ammatti, jota ei enää ole tai joka on harvinainen (tässä esim. pesijätär) 

29. Kirjan henkilön elämä muuttuu

34. Kirjassa tarkkaillaan luontoa

45. Kirjan on kirjoittanut pohjoismainen kirjailija 

Maggie Nelson – Jane / Punaiset osat

 

Maggie Nelson – Jane / Punaiset osat 

*kirja saatu kustantajalta 

Ilmestymisvuosi: 2020

Sivuja: 415

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä 

Ensimmäinen lause: 

"Häntä oli ammuttu kerran otsaan ja kerran takaraivoon."

- 

Maggie Nelsonin Jane / Punaiset osat (2020) koostuu vuonna 2005 valmistuneesta Jane, Eräs murha -runoteoksesta sekä Punaiset osat -romaanista, joka ilmestyi kaksi vuotta myöhemmin. Yhdessä teokset muodostavat yhtäaikaa lyyrisen ja dokumentaarisen läpileikkauksen väkivaltakulttuurin keskellä kasvamisesta. 

Maggie Nelson synytyi Yhdysvaltain Michiganissa vain neljä vuotta sen jälkeen, kun hänen äitinsä sisko löytyi hautausmaalle hylättynä kuristettuna ruumiina. Jane oli kuollessaan 23-vuotias, eikä murhalle tähänkään päivään mennessä ole löydetty motiivia. Henkirikos kuitenkin kytkeytyy samaan aikaan tapahtuneeseen murha-aaltoon, jossa yhteensä seitsemän nuorta naista menetti henkensä. Mielipuolinen murha heijastelee kuoleman ja väkivallan kulttuuria, jossa nainen saattaa tulla pahoinpidellyksi tai tapetuksi vain sukupuolensa tähden. Teos kertoo tarinan Janen ruumiin löytymisestä aina 35-vuotta myöhemmin tapahtuneeseen oikeudenkäyntiin. Kyse ei kuitenkaan ole tietokirjasta, vaan kirjailija Maggie Nelsonin muistelmista. Keskiössä eivät myöskään ole murha, murhaaja tai murhayön tapahtumat, vaan yhteiskunnan normalisoitunut väkivalta. 

Teoksen ensimmäinen osa on runoteos, jonka Nelson kirjoitti ennen Janen murhaan liittyvää oikeudenkäyntiä. Nelson käyttää runoissaan modernia runomittaa, jossa säkeet ja riimit eivät noudata säännöllistä kaavaa. Runojen välissä on Janen päiväkirjasta poimittuja, ajoittain muokattuja tekstejä, sekä erinäisistä kirjallisista lähteistä lainattuja otteita. Esimerkiksi Ilmestys-runon kanssa samalla aukeamalla (124-125) on The Michigan Murder -tietokirjasta poimittu kappale, jossa todetaan kaikkien tapettujen naisten kärsineen kuukautisista murhansa aikaan. Ilmestys-runossa narratiivi pohdiskelee, mikä yhteys kuukautisilla saattoi olla rikokseen: “Arveltiin siis, että Janea ei raiskattu/ (mutta hänet ehkä tapettiin)/ siksi, että hänellä oli kuukautiset; (Nelson 2020, 125)” 

Runojen asettelu ja tyylikeinot mahdollistavat tekstin monipuolisen tulkinnan ja lukijan eläytymisen tapahtumiin. Esimerkiksi Iho-runon (Nelson 2020, 100) asettelu muodostaa konkreettisen kuvan kuristamisesta: 

Nailonsukka oli solmittu hänen kaulansa ympäri

          niin tiukalle

 ettei sitä enää näkynyt. Se upposi

niin syvälle ihoon. 

Säe “niin tiukalle” on sijoitettu sisemmäs kuin edeltävä ja seuraava säe. Sisennys saa näin ollen aikaan tiimalasimaisen muodon, joka muistuttaa runossa kuvattua kuristettua kaulaa. Lukijan visuaalinen mielikuva täydentyy Punaiset osat -romaanin lopussa, kun kertoja kuvailee murhapaikalta otettua valokuvaa: “Janen kaula näyttää kuvassa tiimalasin muotoiselta, kuopalle painunut keskikohta on uskomattoman kapea, vessapaperirullan hylsyn eikä kaulan paksuinen (Nelson 2020, 405).” 

Nelsonin runot rönsyilevät viittauksista suuriin runoteoksiin ja yhteiskunnallisiin vaikuttajiin. Teksteissään kirjailija leikittelee muiden muassa Sylvia Plathin, Virginia Woolfin, Edgar Allan Poen ja Fjodor Dostojevskin kaltaisten traagisuudestaan tunnettujen kirjoittajien ajatuksilla. Runossaan Kiista (113) Nelson esimerkiksi kirjoittaa:

Oli käynnissä kiista, hienovarainen sellainen.

Voiko kukaan pitää verestä niin kuin pidetään vuorista

tai merestä?

Teksti viittaa Janen murhaan ja tappajan epäselvään, mahdollisesti kuukautivereen liittyvään motiiviin. Kappale on kuitenkin viittaus myös Simone de Beauvoirin teokseen Onko sade poltettava? Yhdistämällä tätinsä murhan kirjallisuuden ajattomiin pohdintoihin Nelson rakentaa samastuttavan alustan, johon lukija voi heijastaa myös omia tunteitaan; Janen murha ei ollut sattumanvarainen yksittäistapaus, vaan ihmisen perustavanlaatuisen julmuuden äärimmäinen ruumiillistuma.

Teoksen jälkimmäinen osa on proosan muotoon kirjoitettu kuvaus Janen kuolemaan liittyvästä oikeudenkäynnistä. Tekstissä Nelson kuvaa juridisen prosessin vaiheita, mutta teoksen sanoma sijoittuu lopulta oikeussalin ovien ulkopuolelle, Nelsonin omaan elämään. Romaanissa kertoja käy läpi nuoruutensa vaiheita ja sitä, miten tädin kuolema on vaikuttanut hänen kasvuunsa. Kun kertoja lopulta tunnistaa väkivallan vaikutuksen omassa elämässään, hän löytää sitä myös kaikkialta ympäriltään: siskon, äidin ja kaikkien naispuolisten ystävien arjesta. Väkivaltakulttuuri paljastuu sukupolvelta toiselle siirtyneeksi perinnöksi, jonka vaikutukset näkyvät yhteiskunnallisissa rakenteissa, normeissa ja kulttuurissa:

“Kaikki muut olivat filmihulluja poikia [- -] he huusivat elokuvan kuuluisia repliikkejä yhteen ääneen pari sekuntia ennen kuin elokuvan henkilöt lausuivat ne. [- -] Oli kaikkea muuta kuin hauskaa istua yksin keskellä nuoria miehiä, jotka mylvivät oletko nähnyt, millaista jälkeä .44 Magnum tekee naisen pillussa?”

Nelson 2020, 287

Koska Jane, Eräs murha -runoteos ehti ilmestyä ennen lopullista oikeudenkäyntiä, Punaiset osat -romaania kirjoittaessaan Nelsonilla oli mahdollisuus tutkia runojensa vaikutusta ympäristöönsä. Romaanissa onkin useita kohtia, joissa kerrotaan ensimmäisen teoksen vastaanotosta. Runoteoksen kiitoksissa kirjailija kiittää Janen entistä kihlattua, Phil-nimistä miestä ystävyydestä, mutta vuosia myöhemmin kirjoitetussa Punaiset osat -romaanissa kerrotaan Philin kummastelleen kiitossanoja, sillä ei koe suhdettaan Nelsoniin ystävyydeksi. Jane, Eräs murha ja Punaiset osat näin ollen täydentävät toisiaan tavalla, joka antaa lukijalle mahdollisuuden pohtia kirjailijan subjektiivisuuden vaikutusta tapahtumien esittämiseen.

Maggie Nelsonin yhdistelmäteos Jane / Punaiset osat on proosan ja lyriikan tyylikeinoja yhdistelevä kuvaus henkilökohtaisista kokemuksista, joihin moni lukijakin voi samastua. Vaikka jokaisessa suvussa ei ole murhan perintöä, väkivallan kollektiivinen perintö näkyy erityisesti naisten elämässä jatkuvana pelkona ja varautumisena. Janen murhasta on kulunut jo 51 vuotta, mutta vielä nykypäivänäkin naisvihamielinen incel-kulttuuri kukoistaa internetin anonyymeillä keskustelufoorumeilla. Tätäkin tekstiä kirjoittaessa Suomen suosituimmalta keskustelufoorumilta, Ylilaudalta, löytyy keskustelu otsikolla Miksi kaikki naiset ovat huoria? (https://ylilauta.org/naistenhuone/125153957) ja kommentti “raiskaamisesta saa vain ehdollista, joten helppoa kuin heinänteko :) (https://ylilauta.org/naistenhuone/119623845#no126770681)”

Nelson, Maggie (2020) Jane / Punaiset osat (“Jane - a murder”, 2005 & “The Red Parts” 2007). Kustantamo S&S, Helsinki. 

Kuvat: @chains_of_light

Olen julkaissut tämän tekstin myös Maailmankirjat-blogissa.

Henriikka Rönkkönen - Määmatka

 

Henriikka Rönkkönen - Määmatka 

Ilmestymisvuosi: 2020

Sivuja: 190 (4:42h äänikirjana)

Ensimmäinen lause: 

"Nainen ja mies jäähdyttelevät saunanraikkaina olohuoneessa pyyhkeet ympärillään."

-

Kun julkaisin somessani päivityksen meneillään olevasta teoksesta, sain muutaman yllättyneen kommentin. "En ikinä olisi uskonut, että just sä luet jotain tuollaista." En yllättynyt viesteistä, sillä myös aiemmin Henriikka Rönkkösen teoksia lukiessani olen joutunut uudestaan ja uudestaan perustelemaan ihmisille, miksi olen valinnut kyseiset romaanit. Perusteluihini kuului tietenkin, että teokset edustavat melko uutta genreä kotimaisessa kirjallisuudessa - en nimittäin osaa luetella montaakaan romaania, joka on saanut alkunsa blogiteksteistä. Olen myös kiinnostunut kotimaisesta feministisestä kirjallisuudesta, jonka edustajia Rönkkösen kolme teosta (Mielikuvituspoikaystävä, Bikinirajatapaus, Määmatka) ehdottomasti ovat. On kuitenkin selvää, että nämä meriitit eivät kuulu ihmisten ensimmäisiin mielikuviin Rönkkösen tuotannosta. 

Määmatka jatkaa siitä, mihin Bikinirajatapaus jäi. Tai oikeammin sanottuna teos yksinkertaisesti putoaa samaan chick lit -koriin kirjailijan aiempien romaanien kanssa. Jos on lukenut Rönkkösen aiemmat tuotokset, tietää jo melko hyvin, mitä myös uusin kirja pitää sisällään: hauskoja seksikuvauksia, irrallisia huumorikohtauksia, ronskia kieltä ja hyvin hataran juonen. Hassuja kohtauksia yhdistävät sinkkuelämän pateettisuudella revittely, usein melko kuvottavat miesseuralaiset sekä Rönkkösen autofiktiivinen narratiivi. Kaikki tämä muodostaa kokonaisuuden, jota on hyvin vaikea ottaa tosissaan. Eikä niin toki kuulukaan tehdä. Kyse on loppujen lopuksi fiktiivisestä tarinasta, joka on koottu tosielämän tapahtumista inspiroituneena. 

Koska itseironinen huumori toimii tämän(kin) teoksen sidosaineena, tarinan punaista lankaa on vaikea löytää. Kirjan nimi tietysti viittaa itsereflektioon, mutta se jää tässä(kin) teoksessa varsin vähälle. Asia ei haittaisi niin paljon, ellei itsetutkiskelua erityisesti painotettaisi teoksen takakansitekstissä ja muissa esittelyissä. Romaani on nimittäin niin runsasta huumoritykitystä, että itsereflektio pääsee pintaan vain harvoissa kohtauksissa. Se on sääli, sillä aihe on oikeasti kiinnostava ja samastuttava. Kaikki me olemme tai olemme joskus ainakin olleet sinkkuja, joten yksinelävän itsereflektio varmasti kiinnostaisi useita lukijoita. 

Vaikka Määmatka tuntuu pettävän lukijansa katteettomien lupaustensa osalta, se ei silti ole kehno kirja. Teoksena Määmatka on ehdottoman viihdyttävä ja sitä tekee mieli lukea eteenpäin. Rönkkösen rempseä ja rehellinen kieli on kiehtovaa kuunneltavaa, joka sopii erinomaisesti äänikirjaformaattiin. Iso osa tarinan osioista tuntuu kuitenkin olevan olemassa pelkän huumoriarvonsa vuoksi, mikä hieman pirstaloi teoksen ydinajatusta (eli "määmatkaa"). Humoristisessa tekstissä ei toki itsessään ole mitään vikaa, mutta lukijana olisin toivonut Rönkkösen käyttävän huumoria enemmän juonen ja teeman rakennusaineina, ei vain höttöisenä täytteenä. 

Kaikessa hassuttelussaan Määmatka onnistuu kuitenkin sukeltamaan edeltäjiään syvemmälle tietyillä osa-alueilla: siinä, missä Rönkkösen aiemmat teokset ovat jääneet ronskin huumorin pinnalliselle tasolle, Määmatka raapaisee sinkkuuteen liittyviä vakavampiakin teemoja. Romaanissaan kirjailija sivuaa esimerkiksi seksuaalista ahdistelua ja erityisesti sinkkunaisten kokemaa turvattomuutta. Yhteiskuntamme normiksi on muodostunut, että treffikumppani saattaa hyvinkin ryhtyä vainoamaan sinkkunaista. Aihe on vakava ja ansaitsee tulla mainituksi. Synkempien teemojen esillenostaminen tekee romaanista vakavasävyisemmän kuin edeltäjänsä, eikä olisikaan ollut pahitteeksi käsitellä aiheita vielä hieman syvemmin. Nämäkin tärkeät huomiot jäävät nimittäin helposti mustan huumorin varjoon. Se tietenkin kuuluu Rönkkösen tyyliin. Kyseessä on kuitenkin jo kirjailijan kolmas teos, joten uskollisena lukijana olisin odottanut tyylin selkeämpää kehittymistä ja hioutumista monipuolisemmaksi. 

Yksi teoksen isoimmista ongelmista onkin, ettei kirja eroa tarpeeksi paljon edeltäjistään. Vitsit ovat samanlaisia, tapahtumat samantyyppisiä ja kerronta tuttua. Lopputulos on kuitenkin aavistuksen eheämpi ja kokonaisempi romaani kuin kirjailijan aiemmat teokset. Määmatka edustaa genreltään selkeästi romaania, siinä missä edelliset tuotokset muistuttavat huomattavasti enemmän blogitekstejä. Teokset ovat kuitenkin keskenään niin samanlaisia, että niistä voisi vaivatta irrottaa osia ja yhdistellä keskenään. 

Ymmärrän kuitenkin, miksi Määmatka on kirjoitettu ja miksi se on verrattain suosittu kirja. Kirjaa on hauska kuunnella. Siinä on samastuttavia osioita, avointa feminismiä ja rohkeaa puhetta seksistä. Kaikki tämä on tervetullutta suomalaisen kirjallisuuden kentälle. Rönkkönen on myös taitava sanankäyttäjä, jonka toivoisi kehittävään tyyliään vieläkin pidemmälle. Kirjassa on potentiaalia suuremmaksikin ilmiöksi, sillä se käsittelee aidosti kiinnostavia aiheita. Kuten myös kirjoittajan aiemmat teokset. Määmatka myy varmasti hyvin, sillä helpostilähestyttävä seksin kuvaus miellyttää lukijoita. 

Erityisen hyvin teos toimii äänikirjana, sillä tarinan kuunteleminen tuntuu kahvihetkeltä ystävän kanssa. Olen useita, useita kertoja istunut kaverin kanssa kahvilassa ja puhunut edellisillan treffeistä, omituisista deittikumppaneista ja sinkkuelämän ajoittaisesta kamaluudesta. Ihastuneen tai rakastuneen ihmisen monologi lienee kaikille lukijoille tuttua. Rönkkönen onnistuukin hienosti tavoittamaan puhemaisen kerronnan ilman, että teksti kuulostaa teennäiseltä. Rönkkösen autofiktiivinen hahmo tuntuu myös persoonalliselta ja (edellistenkin kirjojen perusteella) tutulta henkilöltä. Kirjan vetovoima syntyy siis ehdottomasti Rönkkösen rohkeasta valinnasta pistää identiteettinsä likoon kirjallisuuden nimissä. 

Kuuntelukokemuksena Määmatka ei ollut mieleenpainuva tai erityisen eheältä tuntuva teos, mutta erinäisten ansioidensa puolesta se silti varmasti miellyttää kohderyhmäänsä. Koska kyseessä oli jo kolmas teos Rönkkösen sinkkukirjakavalkadiin, odotukseni ehkä olivat suhteellisen korkealla. Seuraavaksi olisikin mielenkiintoista lukea kirjailijalta syväluotaavampi teos, jossa iskevää huumoria käytetään vakavampien aiheiden ja juonenkehittelyn rakennusaineena. Rönkkösellä on taito kirjoittaa mukaansatempaavasti ja rohkeasti, joten tuntuu tuhlaukselta käyttää se kolmeen melko samanlaiseen, yllätyksettömään teokseen. 

Rönkkönen, Henriikka (2020) Määmatka. Atena Kustannus Oy. 
Kuvat: @chains_of_light

Richard Adams – Ruohometsän kansa

Richard Adams – Ruohometsän kansa

 

Ilmestymisvuosi: 1988

Sivuja: 414

Ensimmäinen lause: 

"Kuoro: Miksi huudat näin, kuin jonkin hirmunäyn tähden?

[- -]

Esikkojen aika oli ohi."

-

En onnekseni kuulu niihin nuoriin aikuisiin, jotka tulivat nuorempana katsoneeksi Ruohometsän kansasta tehdyn elokuvasovituksen luullen sitä lapsille sopivaksi piirretyksi. Paras ystäväni sen sijaan lainasi videon kirjastoautosta ja kertoi seuraavana päivänä animaation järkyttävästä sisällöstä: "Yhdessäkin kohtaa rautalanka kuristi erään jäniksen niin, että sen suusta tuli verta ja se lanka pureutui melkein sen kurkun läpi." 

Ruohometsän kansa olikin aikoinaan erikoinen ilmestys. Teos antaa niin suloisen grafiikkansa kuin nimensäkin puolesta ymmärtää kyseessä olevan harmiton kuvaus metsän eläimistä. Todellisuudessa kirjailija Richard Adams kertoo villijänisten kautta tarinan, joka käsittelee useita vaikeasti tiivistettäviä aiheita: eriarvoistavia yhteiskuntarakenteita, (sotilas-)diktatuuria, sukupuolten välistä eriarvoisuutta, sukupolvien käsitys- ja kokemuseroja, sekä uskontoa. Adams käyttääkin Ruohometsän kansassa George Orwellilta tuttua mallia, jossa yhteiskunnalliset ongelmakohdat tuodaan esille pienen (eläin-)yhteisön kautta. Esitystapa auttaa lukijaa hahmottamaan erilaisten rakenteiden syntyä, sillä kaikki kuvataan hyvin pienessä mittakaavassa. 

Ruohometsän kansan juoni on oikeastaan varsin yksinkertainen: villijänisten alkuperäinen asuinpaikka tuhoutuu, kun tilalle pystytetään rakennustyömaa. Hirvittävästä hävityksestä selviytyneet jänisyksilöt lähtevät etsimään uutta paikkaa, jonne perustaa seuraavan sukupolven yhdyskunta. Matkalla jänisryhmä törmää muihin eläimiin, yhteisöihin, vaaroihin ja lajikumppaneihin. Suurimman uhan aiheuttaa sotilasdiktatuurin johtohahmona toimiva ylikaaniini kenraali Ratamo armeijoineen. Tarinan edetessä jänisryhmä joutuu oppimaan uutta, kyseenalaistamaan perintötietona kulkeneet ajatuksensa sekä luomaan uudenlaisia toimintamalleja. Tapahtumien lomassa jäniksillä on aikaa myös jutustella keskenään ja kertoa suullisena perintönä kulkeneita tarinoita. 

Teos onnistuu mahduttamaan kertomukseensa niin paljon, että sitä on vaikeaa tiivistää tähän blogipostaukseen. Yhtenä suurimmista teemoistaan kirja käsittelee johtajuutta. Tarinaan mahtuukin useita erilaisia johtajia: alkuperäisen yhdyskunnan seniili ylikaniini Threarah ("ruhtinas Pihlaja"), joka edustaa ajastaan jälkeenjäänyttä, jämähtänyttä hallintomallia. Matkaa tekevän jänisryhmän johtohahmona taas toimii Pähkinä, joka on nähtävissä modernina johtajana: Pähkinä on toiminnallinen hahmo, joka jakaa vastuuta myös ryhmän muille jäsenille kunkin yksilön osaamisen mukaan. Äärimmäistä diktatuuria edustaa kenraali Ratamo, joka hallitsee pelolla ja väkivallalla. Ratamon yhdyskunnassa, Efrafassa, jänikset ovat erityisen eriarvoisia. 

Koska tapahtumat kuvataan puhuvien jänisten kautta, tuntuu kertomus fantasian kaltaiselta etäiseltä tarinalta. Eläinten käytös ja ajatusmallit ovat kuitenkin täydellisen samastuttavia, myös yhteisöjen kuvaukset herättävät assosiaatioita liittyen realimaailmaan. Kuten tarinan eläimet, myös ihmiset joutuvat välillä toimimaan hyvin alkukantaisten vaistojen varassa. Kaikkea käyttäytymistä ei kuitenkaan voi selittää pelkillä eläimellisillä vaistoilla: osa toiminnasta on opittua käytöstä, kuten väkivallalla hallitseminen ja tietynlaisiin uskomuksiin turvautuminen. Teos saakin lukijan pohtimaan oman ympäristönsä vaikutuksia ja sitä, minkälaiset normit ja arvot vaikuttavat toimintaamme. 

Adamsin kuvaus kaniinien elämästä on häkellyttävän tarkkaa ja monisyistä: jäniksillä on oma kieli, oma uskonto, omat kansantarut sekä omanlaisensa hierarkia. Yhdyskunnan jäsenet voivat esimerkiksi elää tavanomaisina rivikaniineina tai pyrkiä owslaan: 

"Melkein kaikissa yhdyskunnissa on owsla, joukko vahvoja tai älykkäitä yli yksivuotiaita kaniineja jotka ovat ryhmittyneet ylikaniinin ja sen naaraan ympärille ja käyttävät valtaa. Owslat ovat erilaisia. Jossakin yhdyskunnassa se saattaa olla sotapäällikön kaarti, toisessa siihen saattaa kuulua hyviä eränkävijöitä tai puutarhanryöstäjiä. Toisinaan mukaan mahtuu tarinankertojia, tietäjiä tai intuitiivinen kaniini (Adams 1988, 11)."

Kirjailija on luonut eläimille niin monimutkaisen ja tarkasti rakentuneen maailman, että se tuntuu melkein todelliselta. Ruohometsän kansan samastuttavuus ja ymmärrettävyys johtuukin hienopiirteisesti kuvatusta maailmasta, jossa jänikset elävät. Vaikka eläimillä on oma uskontonsa, ne käyttäytyvät silti meillekin tutulla, lajityypillisellä tavallaan. Adams käyttikin Ruohometsän kansaa varten paljon aikaa R. M. Lockleyn The Private Life of the Rabbit -tietokirjan parissa. Lopputuloksena on sekoitus realistista luontokuvausta ja fantasiamaailmaa, johon lukijakin voi omituisella tavalla sijoittaa itsensä.

Vaikka luin Ruohometsän kansan jo vuosia sitten, sen tapahtumat pyörivät yhä edelleen päässäni aika-ajoin. En niinkään mieti kertomuksen pelottavia ja groteskeja (painajaismaisia) osioita, vaan teoksen muita tasoja: kertomusta Inlén mustasta kaniinista (kuoleman ruumiillistuma), El-ahrairahista (kaniinien myyttinen sankari) ja kirjan ilmeistä yhteyttä Homeroksen Odysseiaan. Tarina Odysseuksen myyttisestä matkasta oli useassa eri kertomuksessa käytetty jo silloin, kun Homeros kokosi runon eepokseksi. Ei siis ihme, että draaman kaari ja hahmojen kasvu tuntuu lukijasta tutulta. Sama asetelma sankarin matkasta toistuukin myös useissa uudemmissa teoksissa. Hyviä esimerkkejä tästä ovat Disneyn elokuva Nemoa etsimässä, Kalevala, Tolkienin Taru sormusten herrasta sekä vaikkapa Rosa Liksomin klassikkoteos Hytti nro 6. 

Vaikka Ruohometsän kansan elokuvasovitus on kenties liian väkivaltainen ja vaikeastiymmärrettävä lasten katsottavaksi, on romaania silti pidetty myös lastenkirjallisuutena. En itse luokittelisi teosta lastenkirjallisuudeksi, sillä kerronnan yhteiskuntakriittiset tasot vaativat laajaa ymmärrystä ympäröivästä maailmasta ja kulttuureista. Sen sijaan myöhemmin julkaistu kokoelma Ruohometsän tarinoita (1996) soveltuu erinomaisesti lastenkin luettavaksi, sillä se jatkaa alkuperäisteoksen kauneinta antia: Watershipin vuoren kaniinikansan ja heidän myyttisen sankarinsa uusia seikkailuja. 

Adams, Richard (1988) Ruohometsän kansa ("Watership down", 1972). WSOY, Juva. 

Kuvat: @chains_of_light

Art Spiegelman – The complete Maus

 

 Art Spiegelman – The complete Maus

Ilmestymisvuosi: 1980-1991

Sivuja: 296

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä 

Ensimmäinen lause: 

"It was Summer I remember. I was ten or eleven..." 

-

Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun päädyin yhdeltä istumalta lukemaan Art Spiegelmanin Mausin. Teos tuli alunperin vastaani yliopiston yleisen kirjallisuustieteen kurssilla, jonka fokus oli länsimaisen kirjallisuuden klassikoissa. Ilmestyessään 1980-luvulla Maus herätti suurta huomiota ja hämmennystä, mutta avantgardelaisista lähtökohdista ponnistanutta julkaisua on myöhemmin pidetty yhtenä sarjakuvaromaanin tyylilajin tärkeimmistä tienraivaajista. Mausista puuttuukin sarjakuvaan aiemmin yhdistetty viihteellinen puoli. Väkivaltaisesta ja surullisesta Mausista on nimittäin vaikea löytää viihteellisiä piirteitä termin perinteisessä merkityksessä. Maus onkin odottamattoman syvä ja synkkä teos, joka kahlitsee lukijansa ensimmäisistä ruuduista lähtien. 

Teos käsittelee holokaustia juutalaisen selviytyjän silmin, joskin romaanin painopiste on myös sukupolvien välisissä kokemuseroissa. Tarina koostuu kahdesta rinnakkaisesta kertomuksesta: kehyskertomuksessa Art-hiiri haastattelee isäänsä tulevaa sarjakuvaromaania varten. Eletään 70-lukua, jolloin holokaustista selvinneet juutalaiset vielä muistivat omakohtaisesti toisen maailmansodan tapahtumat. Art sen sijaan elää jo täysin erilaisessa maailmassa: modernissa ajassa, jolloin ulkonaliikkumiskielto, rotuerottelu ja massamurhat ovat jo taakse jäänyttä aikaa. Teoksen sisäiskertomus sen sijaan sijoittuu Artin isän, Vladekin, muistoihin holokaustin ajoilta. Välillä eri aikakaudet törmäävät toisiinsa, sillä juutalaisvainojen loputtua niiden jäljet yhä jäivät näkymään sukupolvien välille. 

Spiegelmanin mustavalkoinen kuvitus graafisine elementteineen korostaa rotuerottelun äärimmäisyyttä sekä kärjistynyttä maailmantilaa. Ruudut ovat ahtaita, mikä toimii mainiona tyylikeinona. Lukijan on vaikea olla tuntematta ahdistuneisuutta jo pelkän jyrkän kontrastin ja tiiviin asettelun vuoksi. Jos selailisin Mausia kirjastossa, saattaisin huolestua yhdelle aukeamalle ahdetusta tekstimäärästä pienine, paikoin hyvin epäselvine kuvituksineen. Teosta lukiessa en kuitenaan kokenut tekstin määrää ylivoimaiseksi, sillä tarina oli vetovoimaisuudessaan niin koukuttava, että puhekuplia olisi saanut puolestani olla enemmänkin. Mitä taas tulee epäselviin, suttuisiin kuviin, kertomus antaa nekin anteeksi. On oikeastaan onni, ettei tarinan kauhuja ole piirretty fotorealistisesti. 

Vladekin selviytymistarina on rankimpia kuvauksia holokaustista, joita olen lukenut. Aiheesta on onneksi kirjoitettu lukuisia teoksia, mutta vasta Maus tuntui omalla kohdallani erityisen merkittävältä. Romaanin erityispiirre onkin kahden tarinan rinnakkaisessa etenemisessä: samaan aikaan kun Vladekin muistot syvenevät, Artin arkielämä jatkuu. Artin läsnäolo ja sodanjälkeisen ajan kuvaus lisäävätkin kertomusten samastuttavuutta. Lukija on samassa asemassa kuin kirjaa työstävä Art: holokausti on liiankin tuttu asia, mutta oikeasti siihen on vaikea päästä kunnolla käsiksi. 

Spiegelmanin luomassa todellisuudessa ihmiset on korvattu eläinhahmoilla. Taiteilija ei tyydy vain esittämään natsit ja juutalaiset kissoina ja hiirinä, vaan antaa eläimellisille hahmoille myös alkukantaisia viettejä: juutalaiset hiiret ovat säikkyjä ja pelokkaita, kansallissosialistiset kissat taas tuntevat suorastaan luonnollista tarvetta jahdata jyrsijöitä. Myös porsaina esitetyt puolalaiset tuntuvat poikkeuksetta käyttäytyvän varsin sikamaisesti; hahmot ajavat usein tavalla tai toisella omaa etuaan, eivätkä pelkää pitää meteliä epäsuotuisaan tilanteeseen joutuessaan. Eläinhahmot korostavat näin ollen sota-ajan äärimmäisyyttä ja ihmisen syviä, eläimellisiä toimintamalleja. Eläinkuvaston käyttäminen myös etäännyttää lukijaa holokaustin hirveistä tapahtumista, mikä tekee teoksesta helpomminlähestyttävän. 

Holokausti on ilmiönä niin ainutkertainen ja vaikeastiymmärrettävä, että piirtäjällä itselläänkin on hankaluuksia sen käsittämisessä. 1930- ja ’40-lukujen nationalistista henkeä onkin vaikea käsittää jälkeenpäin. Koko ihmiskuntaa koskettavaa katastrofia on turha pelkistää ja sovittaa yksiin ihmiskasvoihin, joten anonyymit eläinkuvat antavat kattavamman kuvauksen julmuuksien laajuudesta. Lukijakin joutuu ajoittain metsästämään päähenkilöitä muun, samannäköisen massan seasta. Samalta näyttivät kuitenkin myös vangit raitapaidoissaan sodanaikaisilla keskitysleireillä. 
Sivulla 210 teoksen päähenkilö joutuu pohtimaan erään kohtaamansa vangin kansallisuutta. Vanki esitellään lukijalle niin hiirenä kuin kissanakin, sillä jälkikäteen on mahdotonta tietää henkilön todellista identiteettiä. Kohtaus korostaa rodullistamisen käsittämättömyyttä. 

Teoksen toinen osa ("And here my troubles began") alkaa vaikuttavalla autofiktiivisellä kohtauksella, jossa hiirinaamioon sonnustautunut Art-hahmo työstää sarjakuvaromaania. Kohtaus tuo romaaniin uuden tulkinnan tason, sillä se esittää tekijänsä ihmishahmona. Koska naamareita on tarinan muissa osissa käytetty identiteettihuijauksien ja petkuttamisen yhteydessä, voidaan Spiegelmanin sonnustautuminenkin nähdä eräänlaisena naamioitumisena. Art ehkä tunnustaa juutalaisuutensa ja uskoo samaan kuin isänsäkin, mutta hän ei kenties koe olevansa saman, suurta vääryyttä ja uskon koettelua kokeneen lahkon jäsen. Sama ongelma saattaa vaivata lukijaakin, sillä edellisten sukupolvien kokemuksiin voi olla vaikea nykyaikana samastua. 

Mausia lukiessa tulkitsija joutuu jatkuvasti sekä kyseenalaistamaan omia tuntojaan että tarkastelemaan historiallisia tapahtumia uudesta näkökulmasta. Lukijan rooliin kuuluu hypoteesien muodostaminen jo luetun materiaalin perusteella, mutta Mausin kohdalla teoksen ja tulkitsijan välinen dialogi korostuu erityisen paljon. Lukijalle on nimittäin alusta alkaen selvää, että Vladek selviää keskitysleiriltä hengissä. Lukija osaa myös päätellä, että tarinan loppu on suhteellisen onnellinen; Vladek saa menetetyn Richieu-pojan tilalle nuoren Artin, kohtuullinen elintasokin saavutetaan sota-ajan äärimmäisestä köyhyydestä huolimatta. Kaikki tämä paljastetaan lukijalle jo ensimmäisten sivujen aikana. Spiegelman rakentaakin jännitystä ja draamaa muiden tapahtumien, kuten esimekriksi moraalin heikentymisen varaan. Lukija esimerkiksi tietää Vladekin selviävän elossa, mutta arvoitukseksi jää muun muassa Artin äidin, Anjan kohtalo. Koska Anjan kuolemasta ei ensimmäisten lukujen aikana anneta selviä vihjeitä, joutuu lukija arvailemaan äidin mahdollista kohtaloa. Jännitys rakentuu hypoteesin toteutumisen ympärille. Asetelma on hyvin samankaltainen kuin holokaustia tarkasteltaessa historiallisena ilmiönä: lopputulos on jälkipolville tuttu, mutta kaikki välissä tapahtunut enemmän tai vähemmän hämärän peitossa. 

Tämä ei varmasti ollut viimeinen kerta, kun spontaanisti tartun Spiegelmanin sarjakuvajärkäleeseen. Olen huomannut, että psyykettä järkyttävien teosten kohdalla kannattaa usein palata tarinaan useita, useita kertoja. Varsinkin sellaisten kirjojen kanssa, jotka välittävät historian tapahtumia jälkipolville. Vaikka holokaustia on vaikea ymmärtää, sen lähtökohdista on hyvä olla tietoinen. Myös nykypäivänä äärimmäiset aatteet jakavat ihmisiä erilleen, rotuerottelukaan ei ole pelkkä menneen maailman ongelma. 
Tämän julkaisun päivänä lasketaan Yhdysvaltain presidenttivaalien tulokset. 

Spiegelman, Art, The Complete Maus. Pantheon Books, 1996. (Maus selviytyjän tarina, Helsinki 2003, WSOY) 
Kuvat: @chains_of_light

Karolina Ramqvist – Karhunainen

 

Karolina Ramqvist – Karhunainen (Gummerus)

*kirja saatu kustantajalta 

Ilmestymisvuosi: 2020

Sivuja: 363

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä 

Ensimmäinen lause: 

"Käsitän nyt, ettei tällä tarinalla ole alkua eikä loppua."

-

Ruotsalaisen Karolina Ramqvistin teos Karhunainen (2020) kertoo tarinan renessanssiajan aatelisnaisesta, Marguerite de la Rocquesta, joka joutui selviytymään fiktiivisen Robinson Crusoen tapaan autiolla saarella vuosikausia. Ramqvist yhdistelee romaanissaan Margueriten kokemuksia, kirjailijan omaa elämää sekä esseististä pohdintaa maailman yleisestä tilasta. 

Karhunaista voi kuvata vahvan feministiseksi teokseksi, sillä sen aiheet ja teema pyörivät sukupuoliproblematiikan ympärillä. Vaikka Margueriten julmasta kohtalosta on kulunut jo puoli vuosituhatta, naiset joutuvat myös nykypäivänä kohtaamaan kulttuurisidonnaista naisvihaa ja patriarkaalista vähättelyä. Ei siis ole ihme, että kirjailijan oma elämä kulkee teoksessa samaa tahtia Margueriten kokemusten kanssa. Autofiktiivisen teoksen narratiivi ei toki joudu viettämään aikaansa Margueriten tapaan yksinäisellä saarella, mutta naiseuteen liittyvät ongelmat ovat edelleen läsnä 2010-luvun Ruotsissakin. Lähimenneisyyteen sijoittuvissa osioissa kertoja pohtiikin esimerkiksi nuoren tyttärensä mahdollisuuksia epätasa-arvoisessa yhteiskunnassa, historian tulkitsemiseen liittyviä seksistisiä olettamuksia sekä edelleen tabuna pidettyä naisen seksuaalisuutta. 

1500-luvulla eläneestä Margueritesta on jäljellä hyvin vähän tietoa, eivätkä säilyneetkään tekstit ole täysin luotettavia. Ramqvist on näin ollen joutunut kokoamaan teoksensa vain vähäisten faktojen varaan. Taustatyön vaikeus on yksi kirjan kantavista aiheista, sillä useat teoksen osat pureutuvat nimenomaan käsittelemään hankalaa tiedonsaantia. Lähteiden vähäinen määrä vaikuttaa väistämättä kerronnan tasapainoon sillä seurauksella, että Margueriten tarina jää välillä kaiken muun kertojan käsittelemän varjoon. Karhunainen koostuu niin suurilta osin taustatyöstä, pohdiskelusta, kertojan omista kokemuksista ja silkasta spekulaatiosta, että varsinaiselle tarinalle ei loppujen lopuksi jää juurikaan tilaa. 

Myös kertoja näyttää tunnistavan ongelman, sillä teoksessa viitataan moneen kertaan kirjoittamisen vaikeuteen ja kertojan jopa pakonomaiseen tarpeeseen työstää tekstiä oman elämänsä kautta: 

“[T]unsin itseinhoa, koska oli vieraantunut todellisuudesta ja kirjoittanut vain kirjoittamisen ilosta, mutta myös siksi että olin muuttanut jokaisen ongelmani tekstiksi kuin eläin, joka elää omilla jätteillään (Ramqvist 2020, 226).” 

Margueriten tarinaa selvittääkseen kertoja matkustaa Pariisiin, vierailee metsästysmuseossa, käy Margueriten mahdollisella kotiseudulla ja tutkii aikalaiskarttoja. Teoksessa esitetty vuosien taustatyö perustellaan sillä, ettei kertoja omien sanojensa mukaan tahdo keksiä itse mitään lisää Margueriten kammottavaan tarinaan. Pyrkimys on kuitenkin räikeässä ristiriidassa lopputuloksen kanssa, sillä Margueriten kertomusta käsittelevät osiot ovat hämmentävän tarkkoja: kertoja kuvaa, miten nainen kantaa pientä vauvaa vain yhdellä kädellä ja pitää miekkaa toisessa, miten hän hivelee lapsen pöhöttynyttä vatsaa, ja miten hän joutuu kuuntelemaan sairaan aviomiehensä kuumeista kuiskintaa. Ramqvist kirjoittaa moneen otteeseen teoksen tavoitteista, mutta rakentaa samaan aikaan Margueriten tarinaa spekuloitujen tapahtumien varaan. Teatraalinen lopputulos tuntuu muuttavan Margueriten fiktiiviseksi hahmoksi, jonka selviytymistarinan todenmukaisuudella ei loppujen lopuksi ole suurtakaan arvoa. 

Marguerite ja kertoja vaikuttavat elävän kaukana toisistaan. Vaikka Ramqvistin tavoite on kietoa renesanssinaisen ja kertojan elämät toisiinsa, yhtymäkohtia on lopulta varsin vähän. Punaisena lankana kulkee kuitenkin naisen asema yhteiskunnassa, eivätkä siihen liittyvät perustavanlaatuiset ongelmat ole vielä omana aikanammekaan poistuneet. Siinä, missä Marguerite joutuu karkotetuksi esiaviollisen seksin vuoksi, myös nykypäivänä seksuaalirikoslainsäädännössä on uhrin asemaa vähätteleviä artikloita. Jälkikäteen on mahdotonta sanoa, liittyikö Margueriten ja nimettömän miehen väliseen yhdyntään suostumusta. 

Vaikka Margueriten tapaus jää ratkaisemattomaksi, romaani pureutuu ihmisoikeuskysymyksiin niin renessanssinaisen kuin moderninkin ihmisen näkökulmasta. Yksi Ramqvistin vähäisistä läheistä on Margareeta Navarralainen, varhaisena feministinä pidetty renesanssikuningatar. Navarralinen kirjoitti novellikokoelma Heptamerónin, jonka useat kertomukset liittyvät raiskaukseen ja naisten oikeuksiin. Heptamerónin 67. tarina kertoo Margueritesta, joka siveettömyyden vuoksi hylättiin autiolle saarelle. Aluksi näyttää siltä, ettei Margueriten kanssa seksiä harrastanut mies joudu minkäänlaiseen vastuuseen teostaan, mutta myöhemmin myös hän päätyy saarelle. Lähteistä ei selviä, tapahtuuko saarelle asettuminen miehen vapaasta tahdosta, vai karkotetaanko hänetkin. Ainakaan useat aikalaismiehet eivät joutuneet vastuuseen teoistaan: esimerkiksi Margareeta Navarralaisen raiskannut upseeri ei herättänyt minkäänlaista paheksuntaa hovissa. Margareeta sen sijaan traumatisoitui tapahtuneesta niin pahoin, että päätyi kirjoittamaan Heptamerónin, lähes sadan novellin kokoelman naisten eriarvoisesta asemasta. 

Karhunaisen on kääntänyt Laura Kulmala. Teokseen on myös upotettu useita suoria lainauksia Ramqvistin lähdeteoksista, kuten Heptamerónista ja Louise Labén runoista. Suurin osa sitaateista on suomennettu, mutta seassa on myös alkuperäisessä kirjoitusasussaan olevia lainauksia. Esimerkiksi sivulla 193 kirjoittaja viittaa ranskankieliseen rakausrunoon suomentamattomalla sitaatilla: “Brief, le plus grand plaisir qui soit après amour, c’est d’en parler.” Alkuperäisen kirjoitusasun säilyttäminen vie lukijan lähemmäs lähdeteoksia ja konkretisoi kirjoittajan tutkimustyötä. Ranskan-, englannin- ja suomenkieliset lainaukset muodostavat hajanaisen lähteiden verkoston, jonka osasten varaan Ramqvistin teos on rakennettu. Tutkiessaan eri kielellä kirjoitettuja lainauksia lukijan on mahdollista asettua kirjoittajan asemaan ja pohtia Margueriten tarinan taustoja ja luotettavuutta. 

Karolina Ramqvistin Karhunainen kertoo sukupuolten eriarvoisuudesta, joka on yhtä lailla osa historiaa kuin myös nykypäivän kulttuuria. Aihe on valitettavan ajankohtainen, sillä tälläkin hetkellä esimerkiksi Puolassa valmistellaan lakimuutosta, joka vähentäisi raskaana olevien ihmisten itsemääräämisoikeutta entisestään. Marguerite de la Rocque joutui kokemaan patriarkaatin ylivallan julmalla ja epäinhimillisellä tavalla joutuessaan hylätyksi autiolle saarelle, mutta vielä noin viidensadan vuoden jälkeenkin naiset kärsivät eriarvoisesta asemastaan. Nykypäivän sukupuolivähemmistöt eivät joudu pelkäämään saarelle karkottamista, mutta heitä uhkaavat muut patriarkaatin ilmenemismuodot: eriarvoisuus työelämässä, sukupuolittuneet väkivaltarikokset ja epäoikeudenmukaiset kouluttautumismahdollisuudet. Ramqvistin Karhunainen on näin ollen ajankohtainen teos, jonka teema puhuttelee lukijaa sukupolvesta ja -puolesta riippumatta. 

Ramqvist, Karolina (2020) Karhunainen (“Björnkvinnan”, 2019). Gummerus Kustannus Oy, Liettua. 

Kuvat: @chains_of_light

Note: Olen julkaissut tämän esseen myös Maailmankirjat-blogissa.