Cacoethes scribendi – Kritiikistä

 

Cacoethes scribendi – Kritiikistä

Viime aikoina on käyty vilkasta julkista keskustelua liittyen kriitikon rooliin ja tehtävään. Kaikki lähti liikkeelle, kun @pikakahvimemegirl jakoi Instagramissa meemin, joka kyseenalaisti nykypäivän taidekritiikin:

Julkaisu levisi nopeasti sosiaalisessa mediassa ja keräsi positiivista huomiota ympärilleen. Lopulta siihen tarttui myös Helsingin Sanomien kriitikko Juuso Määttänen, joka kirjoitti kolumnin kritiikinannon fundamentaalisena pitämästään tarkoituksesta. Kolumni ruokki kritiikkikeskustelua entisestään, sillä moni koki Määttäsen ymmärtäneen meemin sanoman täysin väärin. Helsingin Sanomissa julkaistua kolumnia arvosteltiin aiheellisesti myös siksi, ettei kirjoittaja kreditoinut @pikakahvimemegirl-tiliä julkaisusta tai meemistä, vaan viittasi tekijään "anonyymina tilinä". Pohdinta muuttui nopeasti keskusteluksi vallasta ja sen väärinkäytöstä. 

Itsekin kriitikkona seurasin kannanottoja aiheesta. Olin jo ennen kohua pohtinut kritiikkiteemaisen tekstin kirjoittamista, joten ajankohta tarjosi tärkeän tilaisuuden tuoda esille ajatuksiani nykypäivän taidekritiikistä. 

Julkinen puhuminen ja taiteentekeminen on aina vallankäyttöä. Siispä esimerkiksi meemien, kirjojen, näytelmien, taideteosten ja kritiikkien julkaiseminen tarkoittaa yhteiskunnallisen keskustelun rakentamista ja kulttuurin muokkaamista. Jokainen esille tuotu mielipide, vuorosana, kysymys, arvio tai vaikka meemi vaikuttaa ympäröivään ympäristöön ja sen arvoihin sekä normeihin. Siksi on aiheellista pysähtyä pohtimaan julkisia puheenvuoroja ja niiden vaikutusta kulttuuriin ja omaan arkeemme. 

Useita taideteoksia rahoitetaan valtion myöntämillä apurahoilla, mutta myös täysin yksityisin resurssein tuotettu teos on väistämättä osa kulttuurin sosiaalista verkostoa. Taiteen keinoin ja yhteisin varoin rakennetaan näin ollen yhteiskuntaa, jonka arvojen ja normien keskellä elämme. Tämä yhteiskunta ei ole valmis. Siksi sen rakennusprosessia tulee valvoa. 

Kriitikkona koen tärkeäksi käyttää omaa valtaani ja siihen liittyvää vastuuta taiteen tarkasteluun intersektionaalisen feministisestä näkökulmasta, jotta julkisessa keskustelussa huomioitaisiin etuoikeuskehän ulkopuolelle jäävät yksilöt ja rakenteellinen eriarvoisuus. Nämä ovat nimittäin aiheita, jotka tälläkin hetkellä heikentävät myös Suomessa ihmisten elämänlaatua ja jopa estävät perustavanlaatuisten ihmisoikeuksien toteutumisen. 

Eksistentiaalisen eriarvoisuuden kitkeminen on yksi yhteiskuntamme isoimmista haasteista, sillä usein eriarvoisuus piiloutuu lähes näkymättömiin rakenteisiin. Nämä rakenteet koostuvat esimerkiksi kulttuurituotteista, jotka toistavat sukupuolittavia kaavoja ja jättävät muiden muassa tietyt vähemmistöryhmät sivujen ulkopuolelle. Kriitikkona voin kuitenkin eritellä näitä eriarvoisuutta ylläpitäviä kulttuurillisia konventioita ja siten tehdä yhdenvertaisuutta jarruttavat käytänteet näkyviksi. 

Kaiken kritiikin ei tietenkään tarvitse tutkia taidetta yhdenvertaisuuden näkökulmasta. Kriitikko voi tarkastella teoksia myös yleisten taiteen ihanteiden (= länsimaisen taidekäsityksen) ja tavoitteiden perspektiivistä. Tällaisen kritiikin kohdalla on kuitenkin huomioitava muuttuvat taideihanteet, vaihtuvat yleisön mieltymykset sekä kaiken takana vaikuttavat yhteiskunnalliset arvot. On siis täysin mahdollista ja todennäköistäkin, että näistä näkökulmista taidetta arvioiva kriitikko kohtaa paljon eriäviä mielipiteitä. Taiteen vastaanottaminen onkin lopulta subjektiivinen kokemus, jonka perusteella jokainen tulkitsija saa perustellusti muodostaa oman mielipiteensä. Kriitikko voi siis auttaa vastaanottajaa muodostamaan kokonaisvaltaisen arvion teoksesta tuomalla esille sen huomionarvoisia elementtejä, mutta kriitikon ääni ei voi edustaa kyseenalaistamatonta valtaa. 

Mielipiteestä ja kritiikistä puhuttaessa täytyy kuitenkin ymmärtää, ettei kritiikin antaminen ole sama asia kuin yksilöllisten mielipiteiden julkilausuminen. On ummehtunutta ajatella, että kritiikin tehtävä olisi arvottaa teosta. Kritiikin tehtävä on tuoda näkyväksi esimerkiksi teokseen liittyvät erilaiset tavoitteet, prosessit, taustavaikuttajat ja suhde kontekstiin. Tästä näkökulmasta tarkasteluna tuntuukin hieman vanhanaikaiselta ja perusteettomalta kritiikin nimissä arvottaa teos vaikkapa "huonoksi", "heikoksi" tai "epäonnistuneeksi" (kuten Määttänen kolumnissaan koki voivansa tehdä) saatika antaa sille esimerkiksi tähtiä. "Kovasanainen kritiikki" ei myöskään voi olla synonyymi loukkaamiselle saati vähättelylle. Teosten arvottaminen tai riepottelu kritiikin nimissä ei ole ammattimaista ja merkityksellistä palautteenantoa, vaan epäammattimaista vallankäyttöä. 

@pikakahvimemegirl-tilin julkaisema meemi kritisoi juuri tällaista vallan väärinkäyttöä ja niin kutsuttua taide-elitismiä. Määttäsen kolumnissa sen sijaan käytettiin varsin julkeasti hyväksi arvostetun julkaisualustan mukanaan tuomaa valta-asemaa ja näennäistä auktoriteettia. Kritiikin tärkeimpiä tehtäviä on esitellä tarkasteltava teos kontekstissaan, ja juuri tähän Määttäsen kolumni kompastui viittaamalla tekijään alentavasti "anonyymina tilinä". Lukijana koinkin Helsingin Sanomien kolumnin enemmän elitistisen ja vanhakantaisen instituution puolustamisena kuin asianmukaisena kriittisenä puheenvuorona. 

Kritiikki voi siis näkökulmansa puitteissa tuoda esille teoksen huomionarvoisia piirteitä tai paljastaa niiden vähäisyyden. Yksikään kriitikko ei kuitenkaan voi koskaan edustaa absoluuttista tietämystä, yhteiskunnan tuntemusta tai ylittämätöntä auktoriteettia. Siksi myös kritiikki voi poikia yhteiskunnallista keskustelua, ja se kriitikon täytyy hyväksyä. 

Olen omissa blogiteksteissäni ensisijaisesti eritellyt tarkastelemieni teosten yhteiskunnallista vaikuttavuutta ja osuutta yhdenvertaisuuden edistämiseen. Juuri tästä syystä kutsun Meridiania feministiseksi kirjablogiksi ja itseäni intersektionaaliseksi feministiksi. Olen teksteissäni tuonut esille teosten huomionarvoisia ansioita ja pyrkinyt selittämään, miksi myös muiden tulisi pitää näitä ansioita merkittävinä (kts. esim. "Jää"). Teksteissäni olen vastaavasti käsitellyt joidenkin teosten taipumusta ylläpitää eriarvoistavia normeja (kts. esim. Moyes) ja kertonut, miksi muidenkin tulisi kyseenalaistaa näiden teosten konservatiiviset konventiot. Koskaan en kuitenkaan tule selittämään, miksi joku on "paskaa". Enkä koskaan, koskaan tule viittaamaan Helsingin Sanomiin, muihin kriitikoihin tai taiteentekijöihin anonyymeina toimijoina. 

Rakentavin terveisin, 

Valokuvat: @chains_of_light 

Meemi: @pikakahvimemegirl 

Määttänen, Juuso & Helsingin Sanomat (2022) Kriitikko ei ole suosittelija, vaikka arvostelujen ikävät sanat tuntuisivat levy-yhtiöpomosta ja fanista kuinka pahalta. Kolumni: https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000008681477.html . Viitattu 22.3.2022

Note: Tämän blogitekstin loppuun on liitetty mielipidekirjoitus, jota Helsingin Sanomat ei suostunut julkaisemaan.