Hanna Weselius & Hannamari Shakya – Poikkeustila 2020

 Hanna Weselius & Hannamari Shakya – Poikkeustila 2020 (Kustantamo S&S)

*kirja saatu arvostelukappaleena

Ilmestymisvuosi: 2021

Sivuja: 296

Läpäiseekö bechdelin testin: kyllä 

Ensimmäinen lause: 

"Myöhään illalla luen vielä sähköpostia."

- 

Kaikki, aivan kaikki on peruuttamattomasti muuttunut. 

Kirjailija Hanna Weseliuksen ja taiteen ammattilainen Hannamari Shakya ovat koonneet valokuva- ja sanataidetta yhdistelevän Poikkeustila 2020 -teoksen yhdessä useiden suomalaisten valokuvaajien kanssa. Kirja kuvaa kevään 2020 poikkeuksellista aikaa, jolloin Covid-19-virus lähti leviämään maailmanlaajuisesti. Kevään aikana kaikkialla maailmassa, myös Suomessa, ihmiset sulkeutuivat koteihinsa eristyksiin. Aiemmin lepopaikkana toiminut koti muuttui monien kohdalla työpaikaksi, harrastustilaksi, rentoutumisalueeksi sekä ainoaksi sallituksi sosiaaliseksi ympäristöksi. Poikkeustila 2020 kuvaa valokuvan ja sanataiteen keinoin kummallisten kuukausien herättämiä ajatuksia sekä kansalaisten konkreettista ahdinkoa rajatussa miljöössä, jossa myös tappava tauti leviää. 

Teoksessa vuorottelevat Weseliuksen kirjoittamat päiväkirjamaiset osiot ja Shakyan koostamat valokuvajaksot. Kirjan valokuvat on kerätty yhteensä 160 valokuvaajalta, joten kirjan visuaalinen anti on erittäin runsas ja monipuolinen. Vaihtelevat kerronnan jaksot rytmittävät lukemista ja tarjoavat luontevia pysähdyspaikkoja, jolloin vastaanottaja ehtii seisahtua pohtimaan näkemäänsä. Teoksen tarkoitus ei ole rakentaa juoneltaan koukuttavaa tarinaa, vaan pysähtyä tarkastelemaan eriskummallista ja pelottavaa kasvavan uhan ilmapiiriä. Muuttuvan maailman tunnelma välittyy erityisen ansiokkaasti kuvituksesta, joka toimii myös ainutlaatuisena ja autenttisena dokumenttina pandemian alkuvaiheen poikkeusoloista. 

Kirjan liuskoista ilahduttavan iso osa on omistettu valokuvaajien töille. Teos on myös taitettu harkiten ja valokuvien tarpeita kunnioittaen. Useilla sivuilla kuville on jätetty runsaasti valkoista tilaa ympärilleen, ikäänkuin teokset olisivat esillä gallerian seinillä. Valokuvien asettelu ei noudata vakiintuneita konventioita, vaan otokset on sijoiteltu paikoin epäsymmetrisesti ja kooltaan vaihtelevasti. Vaikuttaville ja ajatuksia herättäville kuville on omistettu myös kokonaisia aukeamia. Teksti ja kuvat antavat tilaa toisilleen ja saattavat lukijaa eteenpäin vuorotellen. Kerronnallisena ratkaisuna pitkät valokuvajaksot toimivat loistavasti, sillä kuvien raskaasta sisällöstä huolimatta teosten monipuolisuus ja väljä asettelu keventävät vastaanottamiskokemusta. 

Vaaleanpunaiselle paperille painetut päiväkirjamaiset tekstiosiot sen sijaan vaikuttavat ylidramatisoiduilta ja väkinäisiltä. Autenttisuutta henkivien valokuvien rinnalla kirjoitukset tuntuvat välillä jopa tarpeettomilta. Päiväkirjamaista tunnelmaa latistaa myös tieto siitä, että tekstit on kirjoitettu ensisijaisesti julkaistavaa kirjaa ja lukijaa ajatellen, eikä henkilökohtaisiksi muistiinpanoiksi. Teosta selatessa pohdinkin, miten erilainen lopputulos olisi voinut syntyä suomalaisten aitoja päiväkirjapätkiä kokoamalla. Päiväkirjamainen muotoilu ei keinotekoisuudessaan tuo lisäarvoa kuville tai tarjoa juurikaan uusia ajatuksia lukijalle, joka väistämättä on kokenut korona-ajan poikkeusolot myös omassa lähimenneisyydessään. 

Weseliuksen teksteihin on kuitenkin tarkkanäköisesti poimittu havaintoja, jotka liittyvät olennaisesti poikkeusolojen arkeen. Pysähtyneet videokuvat, Zoom-päänsärky sekä kyllästyminen koronauutisiin ovat paljonpuhuvia huomioita. Tekstissä on paikoin ilahduttavaa ja mielekästä pohdintaa tavanomaisista asioista, jotka poikkeusaikana saavat uuden ulottuvuuden:

 "Kaikki, mihin koskimme, on mukana autossa. Emme voineet jättää äidin luo yhtään virusta. Paitsi koira, ajattelen mutta en sano mitään. Koira on pinta. Kaikki silittivät sitä (Shakya & Weselius 2021, 123)."

Useat tekstissä esitetyt havainnot ovat kuitenkin täsmälleen samoja tarinoita, jotka ovat jo useaan otteeseen vyöryneet lukijan silmille erilaisilla sosiaalisen median alustoilla. Kevään 2020 aikana (ja monesti sen jälkeenkin) myös omat some-tuttuni ovat julkaisseet runsaasti näyttökaappauksia etäjuhlista, valokuvia ulkona aterioivista sukulaisista turvavälin päässä toisistaan sekä täpötäysistä lenkkipoluista. Tapahtumien kuvaukset eivät sisällä erityisen oivaltavia huomioita, jotka pitäisivät lukijan mielenkiintoa yllä. 

Vaikka teksti on kirjoitettu pandemian alkuvaiheilla ja kertojan reaktiot poikkeusoloihin ovat suhteellisen uskottavia, tuntuvat ne paikoin ylidramatisoiduilta. Kertojan kauhistellessa yli kolmen viikon taukoa äidin näkemisestä lasken itse päiviä siihen, milloin tulee kuluneeksi tasan kaksi vuotta vanhempien sukulaisteni tapaamisesta. Teoksen surullinen, mutta tärkeä anti onkin käsitys ajasta ja ennalta-arvaamattomasta katastrofista. Jos keväällä 2020 kolme viikkoa vaikutti kohtuuttomalta sosiaaliselta ponnistelulta, nyt sama aika katoaa loputtomalta tuntuvaan jatkumoon, jonka päättymätön pandemia on luonut osaksi arkea. Päivien, viikkojen ja tartuntojen laskeminen on jo pääosin lopetettu. Enää huomio ei ole kuluneessa ajassa tai sairaissa yksilöissä, vaan peruuttamattomasti muuttuneessa yhteiskunnassa. Tästä syystä ristiriitaiset tuntemukset asettuvat osaksi lukuelämystä: kertojan sanoittamat kokemukset tuntuvat kevään 2020 kontekstissa traagisilta ja kutkuttavilta, mutta nykypäivän tietoudessa lähinnä naiveilta dramatisoinneilta. 

Myös tekijät tiedostavat teoksen roolin aikansa kuvana. Esipuheessa pohditaan kirjan merkillistä kirjoitusajankohtaa ja sitä, miten käsitys teoksen luonteesta muuttui pandemian pitkittyessä. Myös lukijan on syytä suhtautua niin virusaaltoon kuin sen aikana kirjoitettuihin tuotoksiin joustavalla asenteella. Omaan lukukokemukseen ja sisällön ymmärtämiseen vaikuttaa merkittävästi käsitys ympäröivästä yhteiskunnasta, ja erityisesti kuluneina ja tulevina vuosina muutos on ollut ja tulee olemaan oletettavasti nopeaa. 

Varmaa kuitenkin on, että Poikkeustila 2020 -teoksen kuvat ja sanat jäävät historian aikakirjoihin tähdellisinä huomioina. Vaikka osa kirjan sisällöstä on lukijalle jo niin tuskallisen tuttua, ettei se enää ravistele tai tuota erityisiä oivalluksia, on teos arvokas dokumentti epätavallisesta ajanjaksosta. Ja vaikkei autofiktiolla leikittelevä teksti sisällä kovin mieleenpainuvia ajatusketjuja, fyysinen opus itsessään muuntautuu ajan myötä tärkeäksi artefaktiksi. 

Taiteilijat ovat kautta aikojen dokumentoineet yhteiskunnallisia muutoksia. Weselius ja Shakya jatkavat tätä taiteentekijöiden korvaamatonta työtä yhdessä 160 valokuvaajan kanssa Poikkeustila 2020 -teoksellaan. On täysin eri asia koostaa kirja suuren mullistuksen keskellä, kuin lukea sitä katastrofin yhä edelleen pitkittyessä. Onkin syytä palata Poikkeustila 2020 -teoksen pariin jälleen muutaman vuoden kuluttua, kun pandemia on asettunut toistaiseksi vielä tuntemattomaan asemaan osaksi yhteiskuntamme ennalta-arvaamattomia poimuja. 

-

"24.4. Vuosaari

Tilanne on liukunut absurdiksi. En jaksa seurata uutisia enkä keksi enää mitään näkökulmaa tähän. Jatkan vain töitäni ja askareitani. Olen vain elossa."

(Shakya & Weselius 2021, 175.)

- 

Shakya, Hannamari & Weselius, Hanna (2021) Poikkeustila 2020. Kustantamo S & S: Helsinki. 

Kuvat: @chains_of_light 

-

Tämä teos täyttää seuraavat kohdat Helmet-lukuhaasteesta (2022): 

1. Kirjassa yhdistetään faktaa ja fiktiota

2. Kirjassa jää tai lumi on tärkeässä roolissa (pitkittyvä talvi vaikuttaa merkittävästi kertojan mielialaan)

4. Kirja, jonka tapahtumissa et itse haluaisi olla mukana (subjektiivista, toki)

5. Kirjassa sairastutaan vakavasti (ei kuitenkaan koronaan!)

7. Kirja kertoo ystävyydestä

19. Kirjassa on vähintään kolme eri kertojaa (teoksen kirjoittajan & valokuvaajat voi lukea narratiiveiksi)

29. Kirjassa kuvataan hyvää ja pahaa (teoksessa pohditaan esim. karanteenin luonnetta)

36. Kirjassa seurataan usean sukupolven elämää (kertojan lapset ja vanhemmat ovat tärkeä osa tekstiä)

43. Kirja sopii ainakin kolmeen haastekohtaan