Vanessa Springora – Suostumus

Vanessa Springora – Suostumus (WSOY)

*kirja saatu kustantajalta 

Ilmestymisvuosi: 2021

Sivuja: 174

Läpäiseekö Bechdelin testin: ei

Ensimmäinen lause: 

"Lasten sadut ovat suuri viisauden lähde."

-

 Ranskalainen kustannustoimittajana työskentelevä Vanessa Springora kertoo Suostumus-omaelämäkerrassaan (2021), ettei olisi halunnut kirjoittaa sitä. Teos paljastaa piilotellut arvet, jotka lapsuuden hyväksikäyttö kirjailijaan jätti. Kirja on myös voimallinen isku vasten ylistetyn ranskalaiskirjailijan, Gabriel Matzneffin kunniakasta mainetta. Romaanissaan Springora kertoo yksityiskohtaisesti Matzneffin harjoittamasta seksuaalisesta, fyysisestä ja henkisestä väkivallasta ja hyväksikäytöstä. Matzneffin aiempaa tuotantoa kommentoiva Suostumus asettaa ihaillun kirjailijan tuotannon uudenlaiseen valoon ja luo kaivattua dialogia kirjallisuuden ja kulttuurin kentälle.

 Springoran teos on vahvan feministinen kuvaus seksuaalisen hyväksikäytön uhrien asemasta. Vaikka romaanin tapahtumat sijoittuvat vain muutaman vuoden aikaikkunaan, Springoran teini-ikään, teoksen sisäistekijä korostaa asenteiden ja lainsäädännön hidasta muutosta. Myös 2020-luvulla seksuaalisen hyväksikäytön uhrien asemassa on monin paikoin parantamisen varaa, sillä vielä nykypäivänäkään joidenkin valtioiden lainsäädännöt eivät tunnusta kaikkia uhrien oikeuksia. Kyseessä ei ole mielipidekysymys, vaan ihmisoikeusongelma. Springoran teos onkin ilmestyttyään herättänyt erityisesti Ranskassa kiivasta yhteiskunnallista keskustelua liittyen seksin harjoittamiseen alaikäisten kanssa. 

Teoksen konflikti rakentuu risteävien ajattelumallien ympärille. Tapahtumien aikoihin 13-vuotias Springora (teoksessa nimellä “V.”) uskoo vilpittömästi rakastavansa viisikymmenvuotiasta Matzneffia (“G.”). Myös G. uskoo palavaan rakkauteen teinityttöä kohtaan. G:n suurin motiivi on toimia hyväntekijänä, joka opastaa valitsemansa lapset seksin iloihin. Hän rehvastelee osaamisellaan, “jonka ansiosta hän on aina osannut viedä neitsyyden hyvin nuoriltakin tytöiltä satuttamatta heitä (Springora 2021, 43)”. 

Kun V. varttuu, hänen käsityksensä suhteesta muuttuu. V. ei enää näe G:tä suurena rakastajana, vaan itsekkäänä hyväksikäyttäjänä. V. kasvaa aikuiseksi ja ymmärtää, ettei aikuisen ja varhaisteinin välinen seksisuhde voi koskaan olla oikein. G. sen sijaan ei muuta ajattelutapaansa. Hän jatkaa elämäntyötään “seksin eksperttinä” ja vaihtaa uhria. 

Vuosien kuluessa V:n hyväksikäyttäjä, G., kirjoittaa ylistettyjä menestysteoksia, joiden sivuille vangitsee alaikäiset uhrinsa. Myös V:n vuoro koittaa ja hän päätyy fiktiiviseksi hahmoksi. Kirjojen tarkoitus ei kuitenkaan ole edistää alaikäisten itsemääräämisoikeutta, vaan puolustaa G:n mielestä epäreilusti tuomittuja aikuisia. Springora kirjoittaa G:n tuotannosta ja raiskauksen määritelmästä seuraavasti: 

“Hyväntekijän rooli, jonka G. mieluusti kirjoissaan itselleen suo, perustuu siihen, että ammattilainen, osaava asiantuntija eli suoraan sanottuna ekspertti opastaa nuoria seksin iloihin. Todellisuudessa tuo erityiskyky rajoittuu siihen, että hän ei aiheuta kumppanille kärsimystä. Ja kuten hyvin tiedämme, silloin kun tilanteessa ei ole kärsimystä eikä pakottamista, kyseessä ei ole raiskaus (Springora 2021, 135).”

 Alaikäisen lapsen seksuaalisuuden kahlitseminen romaanin sivuille on haavoittavaa, jopa traumatisoivaa. G. onnistuu myös hyödyntämään yksityisyyteen liittyvää puutteellista lainsäädäntöä julkaisemalla tunnistettavia valokuvia alaikäisestä V:stä ja sisällyttämällä hänen henkilökohtaiset rakkauskirjeensä osaksi fiktiivistä, joskin hyvin tunnistettavaa kertomusta. 30 vuotta myöhemmin Springora kääntää G:n aseen itseään vastaan ja kirjoittaa rehellisen omaelämänkerran, joka rakentaa sillan fiktion ja realimaailman välille. Suostumus onkin merkittävä teos, sillä se pakottaa lukijan tulkitsemaan Matzneffin tuotantoa ihmisoikeusnäkökulmasta ja biografisen tutkimuksen keinoin. 

Springora kirjoittaa romaanissaan kulttuurillisesta sokeudesta, jonka ansiosta karismaattiset ja taiteelliset ihmiset saavat nauttia hämmentävistä erivapauksista. Matzneff kirjoitti uransa aikana kymmeniä päiväkirjoja, novelleja, esseitä, tarinoita ja runoja, joissa fantasioi lasten hyväksikäytöstä ja kertoi kokemuksistaan. Springora kertoo teoksessaan, että G. tosiaan tunnettiin taiteilijapiireissä pedofiilina ja efebofiilina. G. osallistui myös moniin julkisiin tilaisuuksiin mukanaan alaikäinen seuralaisena. Karismaattinen kirjailija osasi kuitenkin kääntää yleisön huomion kirjallisiin ansioihinsa, eikä Matzneffia koskaan tuomittu seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Hän sai monet kirjailijakollegansa jopa allekirjoittamaan laatimiaan pamfetteja ja addresseja, joissa puolustetaan aikuisen oikeutta kajota lapseen. 

Teoksen käännösoikeudet on myyty jo yli 20 maahan. Suomenkielisen painoksen on kääntänyt Lotta Toivanen. Käännöstyö on tarkkaa ja kunnioittaa alkuperäisjulkaisun suoraviivaista tyyliä. Moderni kirjoitusasu auttaa lukijaa pääsemään paremmin sisälle 13-vuotiaan V:n mielenmaisemaan, vaikka teos sisältääkin myös moniulotteisia lainauksia kaunokirjallisuuden klassikkoteoksista. Springoran teksti esimerkiksi Vladimir Nabokovin Lolitan rinnalla luo siteen perinteisen ja uudenaikaisen kirjallisuuden välille. Lainaukset korostavat tuskaisan hidasta muutosta: Lolitan kaltaisia tyttöjä on meidänkin aikanamme.

Suostumus on kirja, johon tiivistyy sanataiteen voima. Matzneff käytti kirjoittamista harhautuskeinona, jonka avulla oikeutti omat sairaalloiset halunsa. Springora sen sijaan päätti kirjoittaa ja julkaista Suostumuksen, sillä “yksikään näistä lukemattomista rakastajista ei kuitenkaan ole halunnut kirjoittaa kirjaa ihanasta suhteestaan G:n kanssa (Springora 2021, 171).” Hiljaisuus voidaan edelleen tulkita esimerkiksi seksuaalirikoslaissa myöntymykseksi, joten myös Matzneffin uhrien vaitiolo on saattanut vaikuttaa vähäeleiseltä suostumukselta. Suostumus murtaa tämän myytin ja antaa äänen niin Matzneffin hyväksikäyttämille kuin muutoin seksuaalista väkivaltaa kokeneille lapsille, joita puutteellinen lainsäädäntö ei ole kyennyt suojelemaan. 

2020-luvun intersektionaalinen feminismi mahdollistaa Suostumuksen kaltaisen avoimen keskustelun. Myös useat muut taiteilijat ovat käyttäneet kirjallista tuotantoaan dialogin avaamiseen ja ihmisoikeuksien puolustamiseen. Springoran lisäksi esimerkiksi Mercedes Bentso -taiteilijanimellä toimiva rap-artisti Linda-Maria Roine on kirjoittanut muun muassa seksuaalisesta hyväksikäytöstään kertovan omaelämäkerran Ei koira muttei mieskään (2019). Myös useat Mercedes Bentson lyriikat perustuvat tositapahtumiin ja ovat peittelemättömiä syytöksiä hyväksikäyttäjiä kohtaan. Omana aikanamme taiteilija ja narratiivi sulautuvatkin usein toisiinsa, ja monet kirjailijat ovat hyödyntäneet tekniikkaa nostaakseen vaietut aiheet osaksi julkista keskustelua. Springoran Suostumus ei näin ollen ole tyylilajinsa ainoa teos, mutta muodostuu tärkeäksi rakennuspalikaksi osana kirjallisuuden feminististä verkostoa. Tämä kirjava kudelma rakentaa yksi teos kerrallaan tietä yhdenvertaisemmalle yhteiskunnalle ja universaaleja ihmisoikeuksia kunnioittavalle oikeudenmukaisuudelle. 

Vanessa Springora, Suostumus (“Le Consentement”, 2020). suom. Lotta Toivanen, WSOY, 2021.

Kuvat: @chains_of_light

Note: Olen julkaissut tämän tekstin myös Maailmankirjat-blogissa.

Tämä teos täyttää Helmet-lukuhaasteesta (2021) seuraavat kohdat:

4. Joku kertoo kirjassa omista muistoistaan

26. Elämäkerta henkilöstä, joka on elossa

29. Kirjan henkilön elämä muuttuu

38. Kirja on käännetty hyvin

43. Kirjassa ei kerrota sen päähenkilön nimeä

49. Kirja on julkaistu vuonna 2021

Tommi Kinnunen – Ei kertonut katuvansa

 Tommi Kinnunen – Ei kertonut katuvansa (WSOY)

Ilmestymisvuosi: 2020

Sivuja: 349

Läpäiseekö Bechdelin testin: kyllä 

Ensimmäinen lause: 

"Illansuussa naiset seisoivat sataman kaduilla ja kauempanakin, siellä mistä merestä nouseva rinne jyrkkeni Narvikfjelletiksi." 

-

Note: Viittaan tässä tekstissä Kinnusen henkilöhahmoihin kollektiivisesti naisina, vaikka tulkitsenkin yhden hahmon tosiasiassa transmieheksi. Käytän kuitenkin termiä "naiset" teoksen ajankuvan tähden, sillä 1900-luvun puolivälissä myös transmiehet luokiteltiin virheellisesti naisiksi. 

-

Tommi Kinnusen vaellusromaani Ei kertonut katuvansa (2020) on ollut erilaisten lukijoiden ja bloggaajien suosiossa ilmestymisestään lähtien. Eikä ihmekään, sillä Kinnusen romaani asetettiin ehdolle myös vuoden 2020 kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon saajaksi. Se ei yllätä, sillä myös Kinnusen aiemmat romaanit ovat nauttineet lukijoiden suitsutuksesta. Uusin teos onkin taattua Kinnusta, eli huolellisesti rakennettu historiallinen kertomus koti-Suomesta. 

Tommi Kinnunen tunnetaan aktiivisesta työstään mm. koululaitoksen yhdenvertaisuuden edistäjänä ja opetusalan äänitorvena. Olen itsekin seuraillut Kinnusen työtä jo useamman vuoden ajan ja ihaillut hänen tarkkasilmäisyyttään ja kykyä pureutua ongelmien ytimeen. Sama tarkkaavaisuus ja pinnan alle kurottaminen näkyvät myös hänen romaaneissaan, erityisesti tässä uusimmassa. 

Ei kertonut katuvansa kertoo saksalaissotilaiden matkaan lähteneistä suomalaisista naisista, jotka jatkosodan päätyttyä joutuvat palaamaan takaisin Suomeen. Kertomus keskittyy naisten pitkään patikkamatkaan halki poltetun Lapin. Yksi kerrallaan naiset pääsevät lähemmäs omia synnyinseutujaan. Lopulta jäljelle jää vain tarinan päähenkilö, Irene, jonka matka jatkuu pisimmälle. 

Vaikka tarinan tapahtumat sijoittuvat pitkälti matkan kuvaamiseen ja päättymättömiltä tuntuviin kinttupolkuihin, teoksen todellinen anti piilee psykologisessa kuvauksessa. Vaikka sota on päättynyt, pelottavimmat ja vaarallisimmat tapahtumat ovat vasta edessäpäin. Matkaa tekevät naiset joutuvat taistelemaan selviytyäkseen pohjoisen äärimmäisissä olosuhteissa, eikä ajatus määränpäästäkään lämmitä: kotona odottaa jo kertaalleen hylätty perhe ja mitä luultavammin myös tuhottu koti. Matkasta suoriutuminen ei ole vain hurja fyysinen ponnistus, vaan myös kova henkinen koettelemus. Kaikki eivät selviä. 

Vahva veikkaukseni on, että Kinnusen teosta tullaan käyttämään monen peruskoulun opetuksessa. Teos on muotoiltu klassisen sankarin myyttisen matkan mukaisesti – jopa niin uskollisesti, että se syö paikoin tarinan uskottavuutta. Kirjaa voi kuitenkin tästä syystä käyttää erinomaisena malliesimerkkinä matkakertomuksen toimivasta ja mukaansatempaavasta rakenteesta. Myös kirjailijan käyttämät lauserakenteet ovat yleisesti ottaen helppolukuisia ja yksinkertaisia, joten teos on nopealukuinen ja sopii monenlaisen lukijan makuun. Kirja toimii siksi varmasti äänikirjanakin erinomaisesti. Uskon romaanin soveltuvan opetuskäyttöön myös historiallisen tarkkaavaisuutensa puolesta, sillä Kinnunen on tehnyt tapansa mukaan kattavan taustatyön kirjaa varten. Teoksessa on myös hienovaraista intertekstuaalisuutta, mikä sopii romaanin tyyliin mainiosti.

Teksti on kuitenkin monin paikoin erittäin valmiiksipureskeltua, joten lukijalle ei jää paljon täydennettävää. Kinnunen toki jättää suurimmat aukot (kuten naisten kohtalon kotipitäjään saavuttaessa) lukijan arvailtavaksi, mutta muutoin kaikkitietävä kertoja tuntuu täydentävän hahmojen ajatukset, toiminnan ja teoksen sanoman lukijan puolesta. Se on sääli, sillä uskon, että romaani yltäisi vielä väkevämpään ilmaisuun, mikäli teksti jättäisi enemmän tilaa myös lukijan omalle tulkinnalle. 

Lukijana koin jotkut Kinnusen käyttämät lauserakanteet ja kielelliset valinnat töksähtelevinä, kuten "hän"-pronominin korvaamisen termillä "se". Päätös toki korostaa naisten esineellistämistä ja epäinhimillistä kohtelua, mutta asian olisi voinut tuoda esille myös hienovaraisemmin elein ja kerronnallisia (tarinallisia) keinoja hyödyntäen. "Se"-sanan käyttäminen tuntuu modernilta kieleltä, eikä sovi historiallisen romaanin narratiiviin. 

Kinnusella on myös maneerinomainen tapa sijoittaa kieltoilmaisu virkkeen alkuun. Tällaisissa lauseissa subjekti on toistuvasti sijoitettu kieltoverbin ja varsinaisen predikaatin väliin, jolloin virkkeet kuuluvat muodossa "ei hän ollut tällaisissa käynyt" tai "ei hän ollut koskaan sille puhunut". Muotoilu on sen verran toistuva, että häiritsee lukemisen sujuvuutta. Muutoin Kinnusen kieli on kuitenkin kaunista, napakkaa ja yleisesti ottaen sujuvaa. 

Vaikka romaani on ennen kaikkea psykologinen kuvaus viidestä naisesta, hahmot tuntuvat jäävän pinnallisiksi. Päähenkilön yksityistä ajatusmaailmaa rakennetaan päiväkirjamaisten kirjoitusten avulla, mutta niiden jäykkä kieliasu ei tunnu istuvan Irenen hahmoon. Olin muutenkin hieman pettynyt kirjan yksinkertaiseen ja paikoin jopa nykypäiväiseltä tuntuvaan kirjoitusasuun ja erityisesti hahmojen dialogiin. Hahmojen puhetyyli ei tee oikeutta pienten pitäjien tai pohjoisen murteille, eikä hahmojen sananvaihto tästä syystä tunnu uskottavalta. Persoonallisilla puhetyyleillä hahmoja olisi helposti saanut rakennettua moniulotteisemmiksi, joten Kinnusen yksitoikkoinen dialogi tuntuu hukatulta mahdollisuudelta. Olen viime aikoina lukenut niin paljon erinomaisia suomalaisia aikansa kuvauksia upeine murteineen (esimerkiksi Paula Nivukosken Nopeasti piirretyt pilvet ja Väinö Linnan Tuntematon sotilas), että suorastaan hämmennyin siitä, miten suppea osa paikallisille ilmaisuille ja puhetavoille on Kinnusen teoksessa annettu. 

Romaanin hahmojen pinnallisuudesta ja yksiulotteisuudesta huolimatta Kinnunen ansaitsee tulla kiitetyksi sodan vähemmistöihin liittyvästä tarkkanäköisyydestään ja nostoistaan. Tarinan viisikko koostuukin keskenään hyvin erilaisista hahmoista: eläkeikää lähentelevä sairaanhoitaja Aili, kotoaan karannut nuori Katri, huorana itsensä elättävä Veera, transmies Siiri sekä onnettomasta avioliitosta lähtenyt Irene. Romaani itsessään on yksi harvoista kaunokirjallisista kuvauksista, jotka keskittyvät saksalaisten matkaan lähteneisiin naisiin. Saksalaisiin ihastuneet ja rakastuneet naiset eivät mentaliteetiltaan eronneet suuresti sakalaismielisistä suomalaissotilaista, mutta sodan jälkimainingeissa lähinnä naiset joutuivat tilille saksalaisten kanssa toimimisesta. Kinnusen teos onkin vahvan feministinen kuvaus jatkosotaa seuranneista tapahtumista, joissa sukupuolten eriarvoisuus korostui. 

On upeaa, että Kinnusen kaltaisen kirjailijat tarttuvat vähemmän tutkittuihin ja kirjoitettuihin aiheisiin. Ei kertonut katuvansa on vaikuttava vaellusromaani, joka tuo esille naisten vaikean aseman kahden tulen välissä suomalaisten ja saksalaisten hylkiöinä. Sotien aikaan naiset joutuivat ponnistelemaan ennennäkemättömällä tavalla pyörittäessään kotirintaman rattaita, mutta silti naisnäkökulmaa ja kokemuksia esitteleviä romaaneja on harmillisen vähän. Nykypäivän yhdenvertaisuuspolitiikan ja intersektionaalisen feminismin nimissä on vain oikeutettua kääntää historian- ja kulttuurintutkimuksen huomio myös sodan vähemmistöihin. Vaikka kaikki teoksen hahmot eivät nykypäivän termeillä ja tietämyksellä olekaan naisiksi luokiteltavia, omana aikanaan heidän nähtiin edustavan nimenomaan sodan feminiinistä puolta. Omana aikanamme sodasta puhuessamme meidän on kuitenkin syytä muistaa, että jalustalle nostettujen sotasankareiden lisäksi tärkeinä (ja usein unohdettuina) tekijöinä toimivat myös naiset ja sukupuolivähemmistöt. 

Kinnunen, Tommi (2020) Ei kertonut katuvansa. WSOY, Helsinki. 

Kuvat: @chains_of_light

Tämä teos täyttää Helmet-lukuhaasteesta (2021) seuraavat kohdat:

2. Kirjan on kirjoittanut opettaja

3. Historiallinen romaani

6. Kirja kertoo rakkaudesta

8. Kirja, jossa maailma on muutoksessa

12. Kirjassa ollaan metsässä 

20. Kirjassa on ammatti, jota ei enää ole tai joka on harvinainen (tässä esim. pesijätär) 

29. Kirjan henkilön elämä muuttuu

34. Kirjassa tarkkaillaan luontoa

45. Kirjan on kirjoittanut pohjoismainen kirjailija